maanantai 30. huhtikuuta 2012

FRANKFURTIN KOULUKUNNAN KULTTUURIMARXISMI JA SEN YHTEYS SUOMALAISEEN KULTTUURIIN

Blogimme julkaisee poikkeuksellisesti tuntemattomana haluavan kirjoittajan perusteellisen analyysin pahamaineisesta Frankfurtin koulukunnasta ja sen tuhoavasta vaikutuksesta suomalaiseen kulttuuriin ja poliittiseen elämään. Teksti on lajissaan ainutlaatuinen, sillä missään suomenkielisessä mediassa ei ole koskaan aikaisemmin julkaistu näin perinpohjaista ja lähteisiin perustuvaa tekstiä kulttuurimarxilaisesta solutuksesta. Olkaa hyvä ja sulatelkaa rauhassa!

----------------------------------------





                                  Frankfurtin koulukuntaa New Yorkissa



Kulttuurisodat eivät taivu rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Yksi puoli voittaa ja toinen puoli häviää ja totuus on, että vaikka konservatiivit minun mielestäni voittivat kylmän sodan poliittisen ja taloudellisen kilpailun kommunismia vastaan, me hävisimme kulttuurisodan kulttuurimarxismille, joka on voittanut aika pitkälti Yhdysvalloissa ja on nyt hallitseva kulttuuri. Kun taas meistä, jotka olemme traditionalisteja, voin käyttää [paradoksaalisesti] sanontaa vastakulttuuri. 

– Yhdysvaltalainen poliitikko, kirjailija, kolumnisti ja televisiokommentaattori Pat Buchanan1

Me hautaamme teidät – Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov länsimaisille lähettiläille Puolan suurlähetystössä Moskovassa marraskuussa 1956

Tämä artikkeli selvittää useamman tunnetun tutkijan sanoin liikettä, josta harva on kuullutkaan, mutta jonka vaikutuksista monet lähes päivittäin valittavat. Kun kuulet jonkun aloittavan lauseen sanoilla ”Ei minun nuoruudessani vain…” tai huudahtavan lehteä lukiessaan ”No jo on aikoihin eletty!” - asian juuret ovat hyvin todennäköisesti tässä liikkeessä, jonka siemenet kylvettiin jo ensimmäisen maailmansodan päättymistä seuranneina vuosina. Nämä kylväjät olivat joukko marxilaisia intellektuelleja Frankfurtissa Saksassa.



Suunnitelma syntyy



Marxin teoria ennusti, että mikäli Euroopassa syttyisi suuri sota ”imperialististen valtojen” välillä, työväenluokka ympäri Euroopan nousisi tekemään vallankumousta. Teoria kuitenkin osoittautui virheelliseksi. Kun ensimmäinen maailmansota alkoi vuonna 1914, työläisten uskollisuus kotimaitaan, kirkkojaan ja kulttuuriarvojaan kohtaan osoittautui vahvemmaksi kuin heidän niin kutsuttu luokkatietoisuutensa tai uskollisuutensa toisten maiden työläisiä kohtaan. He pukeutuivat halukkaasti univormuihinsa; olivatpa sitten ranskalaisia tai saksalaisia, itävaltalaisia tai venäläisiä tai brittejä, ja marssivat miljoonittain yltiöisänmaallisen innostuksen vallassa taistelemaan toisiaan vastaan.

Venäjällä onnistuttiin vuonna 1917 tekemään marxilainen vallankumous, joka sekin tosin oli tarkkaan ottaen vallankaappaus, mutta vastaavanlaista menestystä ei saatu läntisessä Euroopassa, jälleen vastoin puhdasoppista marxistista teoriaa. Kaikkein lähimmäksi onnistumista päästiin Unkarissa vuonna 1919 Béla Kunin (alkuaan Bela Kohn, 1886-1939) johdolla. Hänen ”Neuvosto-Unkarinsa” hallitukseen tuli koulutus- ja kulttuurikomissaariksi György Lukács (alkuaan Löwinger György Bernát, 1885-1971), joka myöhemmin liittyisi myös tuohon frankfurtilaisten marxilais-intellektuellien piiriin. Lukácsia pidetään vielä tänäkin päivänä kaikkein loistavimpana marxilaisena teoreetikkona sitten itse Marxin. Hän pääsi jo varhain jyvälle siitä, miksi vallankumous ei tahtonut mennä oppikirjan mukaan, ja kysyikin ”kuka vapauttaa meidät länsimaisen sivilisaation ikeestä?”2 jo tuolloin vuonna 1919. Unkarilaiset eivät suostuneet seisomaan kommunistihallituksen takana, ja romanialaisten hyökätessä maahan hallitus sortui kuin korttitalo. Béla Kunin valtaa kesti vain 133 päivää.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, Neuvosto-Unkarin luhistuessa ja bolshevikkien Venäjällä joutuessa parhaillaan pakolla levittämään järjestelmäänsä maahan järjestäytyneen aseellisen vastarinnan jatkuessa raivoisasti aina vuoteen 1923 asti, marxilaiset teoreetikot joutuivatkin kohtaamaan kysymyksen: Mikä oli mennyt pieleen?

Italialainen Antonio Gramsci (1891-1937) uskoi tietävänsä vastauksen. Gramsci väitti, että länsimainen (hänen kielessään ”porvarillinen”) kulttuuri oli sokaissut työväenluokan sen todellisille marxilaisille luokkaeduille. Ennen kuin marxilainen vallankumous voisi onnistua, länsimainen kulttuuri olisi tuhottava. Gramsci – ollessaan vankilassa – kirjoitti sarjan suunnitelmia, jotka nykyään tunnetaan nimellä Vankilavihkot.3 Niissä hän esitteli ”kulttuurihegemonia”-teoriansa, eli tässä yhteydessä yhteiskunnan vallitsevien arvojen korvaamisen toisilla.



                                                         Antonio Gramsci
 
Pat Buchanan:
 
"Toisin sanoen heidän täytyi päästä kulttuuriin sisään ja muuttaa tapa, jolla ihmiset ajattelevat. Ja jos ihmiset ajattelivat patriotismia ja kansaa ja Jumalaa ja maata, se oli mekanismi, joka oli liian vastustuskykyinen marxismille, eikä se koskaan voisi juurtua. Joten sinun täytyi rapauttaa ja tuhota se yksilöissä. Tuo on se, mikä aloitti sen, mitä kutsutaan pitkäksi marssiksi instituutioiden läpi; seminaarien läpi, kirkkojen läpi, median läpi, Hollywoodin ja kaiken sen muun; luodakseen antikristillisen kulttuurin, joka tuhoaisi ne kristilliset uskomukset ja vakaumukset ihmisten suuressa enemmistössä, jotta he syleilisivät marxismin ajatuksia ja he syleilisivät ajatuksia, jotka olivat torjuneet aiemmin – ja he olisivat avoimia valloitukselle, yksinkertaisesti, marxilaisten toimesta. Siis ei poliittisten marxilaisten, vaan kulttuurimarxilaisten."4

G. Edward Griffin, yhdysvaltalainen elokuvatuottaja, kirjailija ja poliittisista aiheista luennoija:
 
"Jos voit murtaa ihmiset irti uskonnollisista kiintymyksistä, esimerkiksi missä he kääntyisivät yhteisönsä, uskonnollisen yhteisönsä puoleen tukea tai apua saadakseen, tai he kääntyisivät pyhien kirjoitusten puoleen saadakseen vastauksia tiettyihin kummastuttaviin kysymyksiin. Jos heillä olisi kiintymys uskontoonsa, he saattaisivat sanoa, että, no me emme suostu menemään hallituksen mukana, koska se on vastoin uskontoani. Joten kulttuurimarxismi hyökkäsi kaikenlaista uskontoa vastaan, sillä ei olisi mitään väliä, koska olisi muu paikka kuin hallitus jonne ihmiset voisivat mennä saadakseen tukea ja vastauksia."
 
"Marxin jälkeen oli ryhmä marxilaisia, jotka viisaasti päättivät, että voisit tuoda tämän kollektivistisen yhteiskunnan maahan myös kulttuurin kautta, tuomalla tiettyjä arvoja ja konsepteja, jotka esimerkiksi rikkoisivat perheen. Jos voisit jotenkin rikkoa perheyksikön niin, että se ei enää olisi itseriittoinen ja arvostettu yhteiskunnassa, se jättäisi yksittäiset jäsenet, jotka ennen saattoivat kääntyä perheen puoleen saadakseen tukea vaikeina aikoina, irtileikatuiksi. He olisivat ilman paikkaa minne mennä vaikeina aikoina. Joten nyt he joutuisivat kääntymään hallituksen puoleen."
 
"Joten kulttuurimarxismi on sen tapaista toimintaa missä tahansa yhteiskunnassa, joka hajottaa kulttuurin sillä tavalla, että ihmiset vaistomaisesti kääntyvät hallituksen puoleen vaihtoehtona saadakseen sitä tukea, jota heillä muuten olisi. Tämä tehdään taiteen kautta, musiikin kautta, kirjallisuuden kautta, elokuvien kautta ja sellaisten asioiden. Se on tietynlaisten ajatusten ja konseptien istuttaminen, joka tekee heistä hyvin kypsiä kollektivismin filosofialle ja tekee heistä hyvin kypsiä kääntymiselle hallituksen puoleen suurena isänä, suurena kaikkien ongelmien ratkaisijana."5

Eli sen sijaan, että työläiset yhdistyisivät ja marssisivat taistelukentälle ja valta otettaisiin näin voimakeinoin, valta otettaisiinkin ensin instituutioissa. Instituutioissa kuten taiteet, elokuvat, teatteri, kirjallisuus, koulut, yliopistot, pappis-seminaarit, sanomalehdet, aikakauslehdet ja mitkä nykyään tunnetaan radiona ja televisiona. Kun tämä vallanvaihto olisi viety päätökseen, kaikki esteet marxismin hyväksynnälle olisi hiljaa ja systemaattisesti poistettu.

Kulttuurimarxilainen Charles A. Reich (ei sukua myöhemmin tavattavalle Wilhelm Reichille [1897-1957] muuten kuin juutalaiseen kansaan kuulumisen kautta) kiteyttää liikkeen siihen mennessä jo vuosikymmenten halki kantaneen idean hyvin vuoden 1970 kirjassaan The Greening of America: How the Youth Revolution is Trying to Make America Livable:

"On tulossa vallankumous. Se ei tule olemaan kuin menneisyyden vallankumoukset. Se tulee saamaan alkunsa yksilössä ja kulttuurissa ja se tulee muuttamaan poliittista struktuuria vasta viimeisenä tekonaan."6

Ei ole varmaa, kuka ensimmäisenä alkoi käyttää termiä "kulttuurimarxilainen". Amerikkalaisessa debatissa sitä ovat kuitenkin käyttäneet sellaiset kirjoittajat kuin Douglas Kellner, Paul Gottfried, Christopher Lasch, E. Michael Jones ja Tomislav Sunić.

Suomikaan ei totisesti säästynyt tuolta instituutioiden valtaukselta. Tampereen yliopiston täysin palvellut journalistiikan professori Esko Salminen kertoo kirjassaan Viestinnällä vallankumoukseen – ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle (lainauksen lähteet sen alla):

Tuolloinen valtiosääntökomitean varapuheenjohtaja ja vasemmistososiaalidemokraattien piirissä alan ideologinen johtaja, tohtori Antero Jyränki kirjoitti 1971 teoksessaan Valta ja vallan siirto, että nyt oli koko ajan sitkeästi ja hellittämättä pyrittävä luomaan edellytyksiä sosialismiin siirtymiselle. Lakeja oli muutettava niin laajalti ja syvälti, että koko järjestelmä muuttuu. Maahan oli luotava laaja neuvostojen järjestelmä. Poliittisessa toiminnassa oli oikealta vasemmalle siirtyneen Jyrängin mukaan käytettävä myös ulkoparlamentaarisia keinoja, joista tärkeimpiä olivat mielenosoitukset, lakot ja valistustoiminta.

Suomalaisten maailmankuvan täydellisessä muuttamisessa lähtökohtana oli opetus: ”Peruskoulun opetussisältö on muovattava siten, ettei se tue nykyisiä valtarakenteita”, Jyränki julisti. Tähän opetuksen sisältöön oli vaikutettava ”opetusmateriaalin uudistamisen ja opettajain koulutuksen kertakaikkisen uusimisen kautta”. Ihmisten maailmankuvaan vaikuttivat Jyrängin mukaan lähinnä perhe, oppilaitokset, kirkko, armeija, ay-liike ja joukkotiedotus. Sosialismiin siirtymisessä erityisen tärkeää oli 1) tutkimuspolitiikka ja tiedon hankkiminen, 2) koulutus- ja joukkotiedotus sekä tiedonvälitys ja 3) perustuslain uusiminen.

Vasemmistososialisti Antero Jyränki viittasi yliopistojen ja korkeakoulujen itsehallintovaltaan. Sen kautta oli saatava myös yliopistollinen opetus ja tutkimus ”pois porvarien ylivallasta” ja palvelemaan työväenliikkeen etuja. Mutta esteitäkin näytti vielä olevan sosialismin tiellä. Jyränki ”pahoitteli” lehdistöä tarkoittaen, että ”pääosa Suomen joukkotiedotuksesta oli porvarien käsissä”. Siksi ainakin yleisradiolainsäädäntö tuli Jyrängin mukaan uusia niin, että kaikki Ylen toiminta tulisi kyseisen laitoksen yksinoikeudeksi ja ”kaupallinen yleisradiotoiminta (Mainos-TV) voidaan lainsäädännöllä supistaa olemattomiin”. Tässä yhteydessä Jyränki mainitsi, että ”nykyisen perustuslain voimassa ollessa valtarakenteisiin voidaan suoranaisesti vaikuttaa tehokkaammin eduskunnan ulkopuolelta kuin sen sisäpuolelta käsin”…(7)

Tampereen yliopiston rehtorin Jaakko Uotilan muistiinpanojen mukaan Suomen poliittisiin pelikuvioihin kuului 1970-luvulle tultaessa marxilaisissa piireissä kehitelty strategia, jonka mukaan valta valtiossa voidaan ottaa haltuun kaappaamalla yhteiskunnan instituutiot yksi toisensa jälkeen: radio, televisio, yliopistot ja korkeakoulut sekä erilaiset järjestöt. Sitten kun suuri osa yhteiskunnan instituutioista olisi miehitetty, valtiovallan ylinkin kerros tipahtaisi kumouksen syliin kuin kypsä hedelmä. Siis eräänlainen ”pitkä marssi Maon ja hänen kannattajiensa tapaan”, Uotila sanoo ja kertoo muistavansa vuonna 1970 keskustelun erään opiskelijapoliitikon kanssa. ”Heitin hänelle kysymyksen: miksi ette valtaa opetusministeriötä? Se on jo vallattu, hän ilmoitti itsevarmaan tapaansa.”94(8)

[…] Sosialistiseen Suomeen pyrittiin 1960-luvun lopulta lähtien parlamentaarista tietä ja sen lisäksi yrittämällä vallata yhteiskunnan avainpaikat, niistä ensimmäisinä joukkotiedotus, yliopistot ja muu opetus…(9)

94 Jaakko Uotilan henk. koht. muistiinpanot, ”Vaikean ajan rehtori”, TaY:n arkisto.

Eräs jo kauan eläkkeellä ollut opettaja muisteli gramscilaista kulttuurihegemoniaa suomalaisessa perusopetuksessa Satakunnan Kansa -lehden 75 vuotta -palstalle antamassaan haastattelussa 30.8.2002:

Koulun kurinpito-ongelmat seurausta 1970-luvun politiikasta

Hannamari Ahonen

Eläkkeellä oleva englannin kielen lehtori ja vuonna 1978 lakkautetun Porin Malminpään keskikoulun rehtori Antti Vuorilehto ei ole yllättynyt, kun on seurannut julkista keskustelua koulukurin löystymisestä.

--Koulun kurinpito-ongelmat ovat seurausta 1960-luvun lopun ja 1970-luvun palatsivallankumouksesta kouluhallituksessa. Kun Erkki Ahosta tuli kouluhallituksen pääjohtaja, sosiaalidemokraatit ja kommunistit täyttivät johtavat paikat.

Vasemmistolaisuus vaikutti Antti Vuorilehdon mukaan kouluarjessakin niin, että opettajat luopuivat auktoriteettiroolistaan ja alkoivat kaveerata oppilaiden kanssa. Muutoksen seurauksena oppilaat eivät enää arvostaneet opettajia.

--Opettajan status joutui jyrän alle. Muistan, kuinka minullekin yksi oppilas tuli ilmoittamaan olevansa minun työnantajani. Vastasin, että se ei taida niin olla, sillä kyllä Porin kaupunki on vielä merkitty papereissa minun työnantajakseni.

Huomenna 75 vuotta täyttävä Vuorilehto ei peräänkuuluta kouluun opettajien tyranniaa. Koulun tapakasvattajan roolia hän kyllä toivoo takaisin.

--Opettajan tehtävä ei ole pelkkä tiedon opettaminen, vaan myös käyttäytymisen opettaminen.

Vuorilehto vaati omana aikanaan oppilailta teitittelyä.

--Jos kuulin sinuttelua, sanoin aina, että anteeksi, en kuullut.

Toinen periaate mistä Vuorilehto piti kiinni oli pukeutuminen.

--En hyväksynyt koskaan, että kouluun tultiin epäsiististi pukeutuneena.

Vuorilehto pitää opettajien esimerkkiä tärkeänä. Opettajankin pitää olla asianmukaisesti pukeutunut niin kouluarkeen kuin koulun juhliin…10





Järjestäytyminen ja ideologia


Palataan vielä ajassa taaksepäin, takaisin joukkoon uutta suuntaa etsiviä pettyneitä marxilaisia. 

1920-luvun alussa nuori, varakas ja marxilainen miljonääri-viljakauppiaan poika Felix Weil (1898-1975) Saksassa halusi perustaa julkispoliittisen instituutin, aivoriihen, toimimaan kotina pidemmälle viedylle marxilaiselle ajattelulle. Ottaen mallia Moskovan Marx-Engels -instituutista, Weilin instituutin nimeksi piti alun perin tulla Marxismi-instituutti (Institut für Marxismus), mutta nimeksi valittiin lopulta mitäänsanomaton ”Yhteiskuntatutkimuksen instituutti” (Institut für Sozialforschung).11 Instituutin historian12 kirjoittaneen Martin Jayn Kalifornian yliopistosta Berkeleystä mukaan ”he olivat hyvin kiinnostuneita yrittämään välttää liiallisesti leimatuksi tulemista. Joten se on melkoisen väritön nimi, ’Yhteiskuntatutkimuksen instituutti’”.13

Instituutti toimi Frankfurtin yliopiston yhteydessä, ja tulisi aikanaan tunnetuksi yksinkertaisesti ”Frankfurtin koulukuntana”. Se avasi virallisesti ovensa 1923 mutta oli jo pitänyt ensimmäisen viikon mittaisen symposiuminsa vuonna 1922, jossa parikymmentä marxilaista tutkijaa kokoontui Weilin ”Marxilaiseksi tutkimusviikoksi” (Erste Marxistische Arbeitswoche) kutsumaan tilaisuuteen. Yksi osallistujista oli Richard Sorge (1895-1944), josta tulisi aikanaan kuuluisa neuvostovakooja. Toinen oli György Lukács. Lähes puolet Marxilaisen tutkimusviikon osanottajista toimisi myöhemmin Frankfurtin koulukunnassa.14 Frankfurtin koulukunta tulisi olemaan se väline, joka kääntäisi marxismin taloudellisista kulttuurillisiin termeihin.
 
Frankfurtin koulukunnan ensimmäinen johtaja oli marxilainen taloustieteilijä Carl Grünberg (1861-1940). Carl Grünbergin periaate oli käytännössä ankkuroida lujasti paikalleen Instituutin marxilainen luonne. Instituutin uuden rakennuksen avauspuheessaan Grünberg sanoi:
 
On ollut tarkoituksemme täällä alusta asti säilyttää yhdenmukaisuus tavassa, jolla katsomme ongelmia ja ratkaisemme niitä. […] myös minä olen yksi taloudellisen, sosiaalisen ja laillisen järjestyksen, joka meille on annettu historiasta, vastustajista, ja myös minä olen yksi marxismin kannattajista. […] Uudessa tutkimusinstituutissa marxismilla tulee tästä lähtien olemaan koti…15
 
Amerikkalainen yhteiskristillisen Aréopagus-opiskelukeskuksen perustaja Tri Jefrey D. Breshears kirjoittaa artikkelissaan Frankfurtin koulukunnasta:

Weil ja Grünberg olivat puhdasoppisia marxilaisia, mutta alusta lähtien he kannustivat laajaa poikkitieteellistä lähestymistapaa tutkimukseen. Tuloksena Instituutti veti puoleensa lahjakkaita tutkijoita ei pelkästään taloustieteistä, vaan myös filosofiasta, historiasta, psykologiasta, sosiologiasta ja muilta akateemisilta alueilta. Vaikka Instituutti oli geneerisesti marxilainen, oli joitakin filosofisia variaatioita ja eri painopisteitä kun eri tutkijat sovelsivat marxilaisia periaatteita omaan tutkimusalaansa. Riippumattomana marxilaisena aivoriihenä Instituutti oli teoreettisen diskurssin mutta ei vallankumouksellisen aktivismin keskus. Vaikka jotkut sen opettaja- ja henkilökunnasta olivat vannoutuneita kommunisteja, Instituutti ei koskaan ollut virallisesti yhteydessä Saksan kommunistiseen puolueeseen (KPD) tai maltillisempaan Saksan sosialistiseen puolueeseen (SPD). Lisäksi, vaikka Frankfurtin instituutin tutkijat ylistivät Leniniä ja 1920-luvun alun bolshevikkihallitusta, Neuvostoliiton kannattaminen oli hillitympää Leninin kuoltua 1924. Mikä mielenkiintoista, Grünberg ja kumppanit olivat tarkkoja siitä, että eivät kritisoineet Stalinia aivan suoraan ja pitivät harkitsevaisesti etäisyyttä tähän.16
 
                                                   Max Horkheimer

Carl Grünbergin alaisuudessa Frankfurtin koulukunta työskenteli enimmäkseen taloudellisten kysymysten ja ammattiyhdistysliikkeen parissa – perinteisten marxilaisten aiheiden. Grünberg sai kuitenkin aivohalvauksen 1927 ja jäi eläkkeelle Instituutin johtajan virastaan paria vuotta myöhemmin. Vuonna 1930 hänen seuraajakseen nousi nuori marxilainen intellektuelli nimeltä Max Horkheimer (1895-1973), jolla oli hyvin erilaisia ajatuksia. Kuten tri Breshears kirjoittaa, "Horkheimerin näkemys marxismista oli enemmän laaja ja dialektinen kuin jäykkä ja mekaaninen, ja kuten Gramsci ja Lukács ennen häntä, hän oli vakuuttunut, että pääeste marxismin leviämiselle oli länsimainen kulttuuri. Erityisesti hän halveksi perinteistä juutalais-kristillistä etiikkaa ja moraalia, joiden hän uskoi estävän marxismin laajan hyväksynnän."17
 
Horkheimer alkoi pian käyttää Instituuttia uudenlaisen marxismin kehittämiseen; hyvin erilaisen kuin Neuvostoliiton marxismi. Tunnustaen ensin kapitalismin taloudellisen onnistumisen, Horkheimer ilmoitti, että vallankumous ei todennäköisesti tulisi lähtemään työväenluokasta.18 Frankfurtin koulukunnan pitäisi löytää jotain sen tilalle. He eivät tulisi löytämään vastausta tähän kysymykseen ennen kuin vasta 1960-luvulla, mutta sillä aikaa Horkheimer päätti elvyttää Gramscin työn tekemällä talouden sijaan kulttuurista keskeisen koulukunnan työlle.
 
Kuten Martin Jay kirjoittaa historiassaan Frankfurtin koulukunnasta Dialectical Imagination, ”Jos voidaan sanoa, että historiansa ensimmäisinä vuosina Instituuttia kiinnosti pääasiassa porvarillisen yhteiskunnan sosio-ekonomisen alastruktuurin analyysi, vuoden 1930 jälkeen sen pääasiallinen mielenkiinnonkohde oli yhteiskunnan kulttuurillinen superstruktuuri. Todellakin, kuten tulemme näkemään, perinteinen marxistinen kaava koskien noiden kahden välistä suhdetta kyseenalaistettiin…”19
 
Ratkaisu Frankfurtin koulukunnan mukaan ei siis ollut pelkästään poliittinen vallankumous kapitalismin kaatamiseksi, vaan myös sosiaalinen ja kulttuurillinen vallankumous. Instituutin työn kulttuurillisissa aiheissa edistämiseksi Horkheimer toi mukaan hieman uutta verta. Uusiin jäseniin kuului satunnainen musiikkikriitikko Theodor Adorno (alkuaan Theodor Ludwig Adorno Wiesengrund, 1903-1969). Martin Jay näkee tämän lisäyksen ratkaisevana:
 
No, Adorno oli ehkäpä kaikkein tehokkain ja mielestäni ehkä nerokkain koko Frankfurtin koulukunnan jäsenistä.20

 
 

Avain Frankfurtin koulukunnan työhön kulttuurin alueella oli Marxin risteyttäminen Freudin kanssa. Aivan kuten klassinen taloudellinen marxismi väitti, että kapitalismin alla työväenluokka on sorrettu, Frankfurtin koulukunta käytti Freudia väittääkseen, että länsimaisen kulttuurin alaisuudessa jokainen eli jatkuvassa psykologisen tukahduttamisen tilassa. Tähän erikoistui toinen uusi jäsen, Erich Fromm (koko nimi Erich Seligmann Fromm, 1900-1980). Fromm, joka piti psykoanalyytikon vastaanottoa, oli huomattu radikaalista marxistisesta sosiaalipsykologiastaan. Hän loi sukupuolisen vapautuksen ja seksuaalipolitiikan käsitteet.
 
Vuonna 1941 Frommilta tuli kirja nimeltä Pako vapaudesta21, uraauurtava teos poliittisessa psykologiassa, jossa hän teoretisoi, että johtuen elämän epävarmuustekijöistä, meillä on taipumus hakeutua kohti autoritaarista fasismia, ellemme ”hallitse yhteiskuntaa ja alista talouskoneistoa inhimillisen onnen sanelemien tarkoitusperien käyttöön”22. Pako vapaudesta oli suosikki niin vasemmistoideologien kuin eksistentialistienkin parissa, ja 1960-luvulla se olisi usein pakollista lukemistoa yliopistoissa. Tässä mielessä Erich Fromm esitti avainroolia Marxin ja Freudin integroinnissa. Fromm oli sitä mieltä, että seksuaalinen suuntautuminen oli pelkkä sosiaalinen konstruktio, että miesten ja naisten välillä ei ole sisäsyntyisiä eroja, ja että seksuaalisuus ja sukupuoliroolit ovat sosiaalisesti määräytyneitä.
 
Vielä paljon suurempi vaikutus oli Yhteiskuntatutkimuksen instituutin jäsenistä Horkheimerin jälkeen tunnetuimman Herbert Marcusen (1898-1979) kirjalla Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud23, joka ilmestyi vuonna 1955. Se oli Breshearsin sanoin:

[...] rohkea yritys yhdistää marxismi ja freudilaisuus, ja siitä tuli elintärkeä yhteys Frankfurtin koulukunnan kulttuurimarxismin ja 1960-luvun uusvasemmiston välillä. Eros and Civilization oli länsimaisen sivilisaation kokonaisvaltainen tyrmäys ja kulttuurivallankumouksen kutsuhuuto, ja se tarjosi pseudointellektuellin perustan 1960-luvun seksuaaliselle vallankumoukselle… […] Kirjassa Marcuse väitti, että suurin osa nuorison tuntemista angstista, epävarmuuksista ja neurooseista johtui seksuaalisesta tukahduttamisesta. Ratkaisu oli ”ei-repressiivinen yhteiskunta”, jossa voittivat libertaristis-sosialistiset arvot - ts. egalitaristinen yhteiskunta, jossa yksilöt olivat vapaita toteuttamaan omia hedonistisia vaistojaan… […] Kirjasta tuli nopeasti suosittu vapaa-ajattelijoiden, beatnikien ja boheemien hedonistien keskuudessa, ja muutamaa vuotta myöhemmin se inspiroi kokonaista sukupolvea 1960-luvun vastakulttuuriradikaaleja.

Eros and Civilization on kaikkea muuta kuin käytännön opas vallankumoukseen, mutta se esitteli libertaristisen ja hedonistisen sosiaalisen filosofian, jolla oli suurta vetoa varakkaisiin suuriin ikäluokkiin sodanjälkeisessä Amerikassa. Marcuse vaati demokraattista sosialistista yhteiskuntaa, joka perustuisi ”ei-vieraannuttavan työn”, vapauden ja onnentavoittelun periaatteille - mukaan lukien seksuaalinen vapautuminen. Sellaisena hän torjui Freudin sosiaalipsykologisen teorian keskeisen opinkappaleen. Freudin mukaan sivilisaatio toimii ”suoritusperiaatteen” mukaisesti ja näin ollen sen täytyy väistämättä olla tukahduttava pakottamalla kansansa viettämään suurimman osan ajastaan ja energiastaan työskennellen ennemmin kuin halujaan tyydyttäen. Freud uskoi, että jos ihmiset vapautettaisiin työn ja perinteisten sosiaalisten sekä moraalisten tabujen rajoitteista, sivilisaatio itse romahtaisi.

Marcuse taas vaati ”suoritusperiaatteen toiselle puolelle menevää todellisuutta” ja väitti, että ihmiskunta voisi löytää täyttymyksensä ”ei hallinnan ja riiston kautta [ts. työn tyrannian ja ”suoritusperiaatteen”] vaan sisäsyntyisten libidisten voimien vapauttamisen kautta.”24 Hänen sosialistinen utopiansa toimisi ”eroottisen sovinnon (tai [sic] liiton) ihmisen ja luonnon välillä mukaan esteettisessä asenteessa, jossa järjestys on kauneutta ja työ on leikkiä.”25 [...] Marcuse vaati seksuaalista vapautusta, ”polymorfista perverssiyttä” ja monogamisen sekä ”patriarkaalisen” perheen lopettamista, ja ajoittain hän näytti olevan täysin omien psyko-seksuaalisten fantasioidensa pauloissa: 

”Kun sitä ei enää käytettäisi kokoaikaisena työvälineenä, ruumis tulisi uudelleenseksualisoiduksi, (joka) ensimmäisenä näyttäytyisi kaikkien erotogeenisten alueiden uudelleenaktivoitumisena ja tästä seuraten pre-genitaalisen polymorfisen seksuaalisuuden uudelleennousuna ja genitaalisen ylivallan laskuna. Keho kokonaisuudessaan tulisi cathexisin objektiksi, nautittavaksi asiaksi - nautinnon välineeksi. Tämä muutos libidisten suhteiden arvossa ja mittakaavassa johtaisi niiden instituutioiden hajoamiseen, joissa yksityiset interpersonaaliset suhteet on uudelleenorganisoitu, erityisesti monogamisen ja patriarkaalisen perheen.”26

”Uudelleenseksualisoitu” ruumis, jossa ”kaikki erotogeeniset alueet” tulisivat ”uudelleenaktivoiduiksi” ”pre-genitaalisen polymorfisen seksuaalisuuden uudelleennousun” ja ”genitaalisen ylivallan lasku” kanssa, kulminoituen kaikkien kulttuurin instituutioiden hajoamiseen? Marcusella oli ilmeisesti valtavan hauskaa, mutta on vaikea ottaa kaikkea tätä vakavasti... [...] Kuitenkin omituisin seikka oli, että hän omisti kirjansa Sophie Marcuselle, jonka kanssa oli naimisissa 50 vuotta.

Odotettavalla tavalla Eros and Civilization sai esiin vahvoja reaktioita kulttuurisodan vasemmalla puolella. Erich Fromm kutsui kirjaa ”nihilistiseksi”, syytti Marcusea Freudin vääristämisestä ja huomautti, että hänen entiseltä kollegaltaan puuttui kaikki käytännön kokemus psykoanalyysistä. Mikä vielä vakavampaa, hän syytti, että kirja edisti vastuutonta hedonismia. Kuten Freud, Fromm oli vakuuttunut, että jännite hedonismin ja sivilisaation välillä oli tarpeen ihmisen käyttäytymisen pahimpien ylilyöntien hillitsemiseksi. Hän väitti, että oli absurdia ajatella, että laajalle levinnyt 'polymorfinen perverssiys' olisi yhteensopiva hyvin järjestyneen yhteiskunnan ja kulttuurin kanssa. Tiettyjä toimintoja, joita Marcuse suvaitsi, kuten sadismia ja koprofiliaa, ei tulisi koskaan sosiaalisesti hyväksyä. Lisäksi estojen menettäminen ja pakkomielle välittömästä tyydytyksestä, joita Marcuse kannatti, kaataisivat kaiken itsehillinnän ja tekisivät ihmiskunnasta helposti manipuloitavan, kuten Aldous Huxleyn kirjassa Uljas uusi maailma.27

Kuitenkin radikaalista ja vastuuttomasta hedonismistaan huolimatta Eros and Civilization oli yksi 1900-luvun merkkipaalukirjoista, mitä tulee 1960-luvun seksuaalisen/kulttuurillisen vallankumouksen sytyttämiseen. Kuten William Lind toteaa: ”Marcuse ymmärsi, mitä useimmat muut hänen Frankfurtin koulukunnan kollegoistaan eivät; että keino tuhota länsimainen sivilisaatio [...] ei ollut vaikeaselkoisen teorian kautta, vaan seksin, huumeiden ja rock ‘n’ rollin kautta. Marcuse kirjoitti muitakin teoksia uudelle sukupovelle, josta uusvasemmisto sikisi [...] mutta Eros and Civilization oli avainteos, se teos, joka laittoi tulitikun sytykkeeseen.”28 [William S. Lind, “Further Readings in the Frankfurt School”, artikkelissa Political Correctness: A Short History of an Ideology. www.freecongress.org.]


                                                             Herbert Marcuse



Marcuse jätti jälkeensä myös pari muuta merkittävää teosta:

Vuonna 1958 Marcuselta tuli kirja Soviet Marxism29, yksi ensimmäisistä oleellisista neuvostokommunismin kritiikeistä vasemmistolaiselta intellektuellista. Käyttäen argumentointia, josta tulisi myöhemmin standardiargumentti uusmarxilaisissa piireissä, Marcuse syytti, että Stalinin hallinto oli vääristänyt puhdasoppisen marxismin ja pettänyt Leninin vallankumouksen totalitaristisen ja byrokraattisen valtion kehittämisellä. Kuten monet uusmarxilaiset länsimaiset intellektuellit, Marcuse poikkesi jäykän marxilaisesta ortodoksiasta aina kun se sopi hänen tarkoituksiinsa, joten hän hylkäsi yksilön merkityksettömyyteen alentavan valtion glorifioinnin. Seuraavassa suuressa teoksessaan Yksiulotteinen ihminen: Teollisen yhteiskunnan tarkastelua30 (alkuteos 1964) Marcuse kritisoi sekä kapitalismia että neuvostotyylistä kommunismia. Klassisen marxismin sijasta hän kannatti ”libertaristista sosialismia”, joka glorifioi individualismia ja humanistisia arvoja. Lopullinen päämäärä oli silti radikaali kulttuurivallankumous, joka muuttaisi ihmisen perusolemassaolon. Marcusen mukaan ihminen käyttää koko potentiaalinsa historiassa vallankumouksen kautta… 

Kapitalismin kritiikissään Marcuse väitti, että siinä missä varhaiset kapitalistiset yhteiskunnat olivat käyttäneet ihmisiä tuotantoyksiköinä, kehittyneet kapitalistiset yhteiskunnat kukoistivat ylituotannolla ja ylikulutuksella: Hän väitti, että moderni kapitalismi on epäpyhä liitto ja sotkuinen riiston verkko, joka käsitti pääoman sijoittamisen, teollisen hallinnon, teknologian, sarjatuotannon, mainostuksen ja massakulutuksen. Sellaisessa toinen toistaan riistävässä matriisissa ihmisistä tuli aivottomia tarpeettomien tuotteiden kuluttajia – kulutusaddikteja ja modernin mainostamisen pelinappuloita. Tuloksena työväenluokka – ne joilla olisi pitänyt olla vallankumouksellinen tietoisuus – kaapataan massakulutuksen houkutuksilla.

Marcuse väitti, että lopputulos on ihmisen vapauden uhraaminen, kun ihmiset elävät tehdäkseen enemmän töitä voidakseen ostaa ja kuluttaa enemmän. Hän piti tuotantoa ja kulutusta kiinteänä osana yksilöllisyyden tukahduttavaa ”konformistista yhteiskuntaa”, mutta hänen päähuolenaiheensa näytti olevan se, että sellaiset arkiset asiat häiritsivät tärkeämpiä asioita elämässä, kuten ”polymorfisen perverssiyden” täydellistämistä.

Marcusen mukaan ratkaisu modernin yhteiskunnan robottirutiinista pakenemiseen tulee ”suuren kieltäytymisen” kautta – tarkoituksellisen kapitalismista, teknologiasta ja kuluttamiskultista kieltäytymisestä. Ennemmin kuin olisi aivoton orja, joka on addiktoitunut tuottamiseen ja kuluttamiseen, Marcuse vaati vapautusta... eroottisen seksuaalisuuden kautta. Ja johtavana seksuaalipolitiikan kannattajana hän väitti, että seksuaalinen vapautuminen oli elintärkeä aspekti sosiaalisessa ja poliittisessa siirtymisessä kapitalismista sosialismiin. Kuitenkin, koska perinteinen proletariaattiluokka oli sisäsyntyisesti konservatiivinen ja uskonnollinen ja koska se oli kaapattu konsumerismilla, minkä tahansa kulttuurivallankumouksen etujoukon täytyy tulla valtaa vaille jätetyiltä vähemmistöiltä, sosiaalisilta kapinallisilta, liberaalilta eliitiltä ja radikalisoituneelta intelligentsialta.

Toisin kuin useimmat akateemikot, jotka ylenkatsoivat populaarikulttuuria, Marcuse tunnusti sen potentiaalisen vaikutuksen yhteiskuntaan ja ymmärsi, että poliittinen vallankumous on erottamattomassa yhteydessä kulttuurivallankumoukseen. Hänen teoriansa vaikuttivat seuranneisiin populaarikulttuuriin erikoistuneisiin tutkijasukupolviin kuten myös radikaaleihin aktivisteihin, kuten Abbie Hoffmaniin, toiseen Youth International Party (YIPPIE:t) -puolueen perustajista, ja mustaan kommunistiin Angela Davisiin, jota Marcuse kutsui "parhaaksi oppilaakseni"31. [HUOMAUTUS: Davis opiskeli myös itse Frankfurtissa Theodor Adornon alaisuudessa.]32 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)

Marcuse tulisi lopulta osoittautumaan Frankfurtin koulukunnan tärkeimmäksi jäseneksi poliittisen korrektiuden kehittämisessä.  1950- ja 60-luvuilla Marcuse saisi valmiiksi marxismin kääntämisen kulttuurillisiin termeihin ja sen ruiskuttamisen uusvasemmistoon. Martin Jay summaa sen näin:
 
[…] jossa Marcuse Yhdysvalloissa edusti koulukunnan kaikkein radikaaleinta taipumusta. Tavallaan jatkaen työtä, jota he olivat tehneet 1920-luvulla ja 30-luvulle asti. Työtä, jota inspiroi Marxin egalitaristinen filosofia. Hyvin kiinnostuneita niin kapitalismin kuin liberaalin demokratiankin kriiseistä, yrittäen löytää vaihtoehtoja työväenluokalle.33

Frankfurtin koulukunnassa vaikutti myös mitä eksentrisin hahmo, joka kävi elämänsä aikana yhä vain kummallisemmaksi ja joka joutui lopulta omiensakin laajalti karttamaksi, nykyään parhaiten orgoni-energian -keruulaatikoistaan muistettu Wilhelm Reich. Hänen vuoden 1933 kirjansa Fasismin massapsykologia34 oli tärkeä askel Instituutin ajattelun kehittymisessä. Breshearsin sanoin:

[...] joka tarjosi mielenkiintoisen revision marxilaiseen dialektiikkaan. Toisin kuin klassisessa marxismissa, joka perustui ennen kaikkea talouteen ja porvariston asettamiseen proletariaattia vastaan, Reich oli sitä mieltä, että 1900-luvun konflikti oli “taantumuksellisten” ja “vallankumouksellisten” välinen. Toisin sanoen kulttuurisota ei ollut eksklusiivisesti yhteiskuntaluokkaan perustuva konflikti vaan niiden välinen, joiden sosiopoliittiset ideologiat eivät olleet yhteensopivia. Tämä salli joidenkin yhteiskunnan eliittiluokissa, mukaan lukien joidenkin, jotka olivat rikkaita ja korkealle koulutettuja, liittyä mukaan taisteluun sortoa vastaan köyhien ja riistettyjen rinnalle. Tietysti se myös avasi tilaisuuden marxilaisille intellektuelleille, kuten Reichille ja hänen Frankfurtin koulukunnan kollegoilleen ottaa johtoasemat kulttuurisodassa sorrettujen ja läntisen kapitalismin sekä kristinuskon harjoittaman sorron uhrien puolesta. Joka tapauksessa, intellektuellin eliitin jäseninä, he pitivät tietyn välimatkan nuhruisiin massoihin. Kuten Martin Jay huomauttaa, "Instituutin jäsenet saattoivat olla leppymättömiä vihamielisyydessään kapitalistista järjestelmää kohtaan, mutta he eivät koskaan hylänneet haute bourgeoisie -elämäntapaa.”35...

Reichin ratkaisu länsimaisen kulttuurin ongelmaan oli – kuten hän väitti Fasismin massapsykologiassa –  perinteisen patriarkaalinen perheen korvaaminen matriarkaalisella, mallissa, jota hän piti ainoana todella “luonnollisena” asioiden tilana. Tämä oli osa kattavaa sukupuolivallankumousta, johon Reichin mukaan tulisi kuulua homoseksuaalisuuden ja abortin laillistaminen, jotta kasvatettaisiin ”luonnollisempi” ja ”terveempi” yhteiskunta. Tietysti kaikki tämä kuulostaa epäilyttävän samanlaiselta kuin myöhemmin Alfred Kinseyn ja Hugh Hefnerin suoltama seksuaalinen propaganda, jotka itse saivat vaikutteita muiden muassa Reichilta ja Frommilta. Suuri vetonaula oli tietysti – muu kuin se ilmiselvä fakta, että se vetoaa kaikkein alhaisimpiin vaistoihimme – sen pseudotieteellinen pohja...

[...] Reichille seksuaalisuus oli sisäsyntyinen impulssi, jota ei pitäisi tukahduttaa keinotekoisilla ja ihmisen luomilla moraalirajoituksilla. Kirjassaan Sexual Revolution hän väitti, että seksuaalinen tukahduttaminen oli perimmäinen syy monien psyko-sosiaalisten patologioiden takana ja hän syytti siitä suurelta osin “familiaalista imperialismia”, jota harjoitetaan perinteisen perheen autoritaarisen rakenteen kautta. Itse asiassa Reichin mukaan ”familiaalinen imperialismi” on ”kansallisen imperialismin” alkusyy.36 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)




Kriittinen teoria ja aseeksi media
 

Instituutin työ Saksassa oli keskeytynyt vuonna 1933 kun jyrkän anti-marxilaiset ja juutalaisvastaiset kansallissosialistit olivat nousseet valtaan Hitlerin johdolla. Uusi hallinto katsoi Yhteiskuntatutkimuksen instituutin kommunistiseksi järjestöksi ja sulki sen vain kuudessa viikossa, koska se oli "kannustanut valtiolle vihamielisiä toimia"37. Eikä sitäkään katsottu hyvällä, että Lukács, Weil, Grünberg, Horkheimer, Adorno, Fromm, Marcuse ja Reich olivat juutalaisia. Kansallissosialistit kutsuivat jopa Frankfurtia itseään "Uudeksi Jerusalemiksi frankkilaisen Jordan-joen varrella"38, koska 1930-luvun alussa sosiologiaa kutsuttiin "juutalaiseksi tieteeksi" ja Frankfurtin yliopistosta oli tullut akateemisen vasemmiston linnake ja "paikka, johon kaikki mielenkiintoinen ajattelu sosiaalisen teorian alueella oli keskittynyt"39

Mutta ei instituutilla kuitenkaan mitään hätää Hitleristä huolimatta ollut, kaikkea muuta. Martin Jay:

Vuosien varrella instituutti oli solminut monia yhteyksiä huomattaviin hahmoihin Amerikan akateemisessa maailmassa, kuten sellaisiin kuin Charles Beard, Robert MacIver, Wesley Mitchell, Reinhold Niebuhr ja Robert Lynd, jotka kaikki olivat Columbian yliopistossa. Niinpä Horkheimerin tehdessä ensimmäisen matkansa Yhdysvaltoihin toukokuussa 1934 hän pääsi Columbian patriarkaalisen presidentin Nicholas Murray Butlerin puheille. Melkoisena yllätyksenä Butler tarjosi instituutille yhteyttä yliopiston kanssa ja kotia yhdessä sen rakennekusista osoitteessa 429 West 117th Street. Horkheimer, peläten ymmärtäneensä Butlerin väärin rajallisen englanninkielen taitonsa vuoksi, kirjoitti nelisivuisen kirjeen pyytäen tätä vahvistamaan ja selventämään tarjousta. Butlerin vastaus oli lakoninen: "Olette ymmärtäneet minut täydellisesti!" Ja niin Kansainvälinen yhteiskuntatutkimuksen instituutti, niin vallankumouksellinen ja marxilainen kuin se oli näyttänyt Frankfurtissa 1920-luvulla, päätyi asettumaan kapitalistisen maailman keskukseen New York Cityyn40. 40




Kun Instituutti oli Amerikassa, se asteittain vaihtoi työnsä kohteen Saksan yhteiskunnan ja kulttuurin tuhoamisesta uuden turvapaikkansa yhteiskunnan ja kulttuurin tuhoamiseen.

Toisen maailmansodan sytyttyä monet Instituutin piirissä olleet, mukaan lukien Herbert Marcuse, saivat töitä USA:n hallituksen virastoista, kuten Board of Economic Warfare, Office of War Information ja Office of Strategic Services (OSS – CIA:n edeltäjä). Sodan aikana suurimmasta osasta Instituutin jäseniä tuli Amerikan kansalaisia. Pieni määrä henkilökuntaa jatkoi Leo Löwenthalin (1900-1993) ja Friedrich Pollockin (1894-1970) johdolla toimintaa Instituutin New Yorkin toimistosta käsin kesäkuuhun 1944 asti, jolloin rakennus luovutettiin Yhdysvaltojen laivastolle. Tuossa vaiheessa Instituutti muutti pienempiin tiloihin Columbian yliopiston Low Memorial Libraryyn, ja vuonna 1949 Instituutti lakkasi olemasta yliopiston yhteydessä.

Frankfurtin koulukunta, marxilainen koulukunta alkuperältään, siis halusi luoda kulttuurivallankumouksen länsimaista yhteiskuntaa vastaan. 1930-luvulla he ottivat tärkeän ensimmäisen askeleensa. Horkheimerin, Adornon, Frommin, Marcusen ja Reichin työn tuloksena syntyi koulukunnan ensimmäinen konkreettinen tuote – ”kriittinen teoria”.
 
Termi kriittinen teoria on jokseenkin sanaleikki. Tekee mieli kysyä, mikä on teoria. Vastaus on, että teoria on kritisoida. Länsimaisen yhteiskunnan jokaisen instituution hellittämättömän tuhoisan kritiikin kautta he toivoivat kaatavansa tuon yhteiskunnan.
 
Vaikka olivat toisistaan riippumattomia itsenäisiä tutkijoita, kriittisen teorian harjoittajilla oli yhteinen uusmarxilainen vakaumus ja usko, että länsimainen sivilisaatio oli ollut imperialistinen ja tukahduttava voima ihmiskunnan historiassa – erityisesti länsimainen kristinusko. Heidän mielestään länsimainen sivilisaatio oli rakennettu aggressiolle, sorrolle, rasismille, orjuudelle ja seksuaaliselle tukahduttamiselle. Vuosikymmeniä myöhemmin tästä ideologiasta tuli filosofinen perusta eri ”kriittisten tutkimusten” -ohjelmien ja laitosten perustamiselle; kuten monikulttuurisuustutkimus, naistutkimus, rauhantutkimus ja LGBT-tutkimus. 
   
Kriittinen teoria itse asiassa yritti politisoida itse logiikan. Horkheimer kirjoitti "Logiikka ei ole riippumaton sisällöstä”41, mikä tarkoittaa, että argumentti on looginen, jos se auttaa tuhoamaan länsimaisen kulttuurin - epälooginen, jos se tukee sitä. Sellainen kieroutunut ajattelu on nykyään poliittisen korrektiuden sydämessä. 

Breshears analysoi kriittisen teorian viehätystä suurten ikäluokkien keskuudessa seuraavasti:

 
Vuonna 1941 Horkheimer ja Adorno muuttivat Kalifornian Pacific Palisadesiin lähellä Santa Monicaa, jossa he liittyivät muihin Saksasta tulleisiin vasemmistolaisiin, kuten näytelmäkirjailija Bertolt Brechtiin. Valitettavasti heidän Hollywood-yhteyksistään näinä vuosina tai heidän vaikutuksestaan elokuva- ja tv-aloihin ei ole kirjoitettu mitään kattavia historioita. Kuitenkin vuonna 1947, sodanjälkeisen ”Punikkipelon” huippuaikana, kongressin alahuoneen House Un-American Activities Committee (HUAC) oli riittävän huolestunut kommunistisesta vaikutuksesta Hollywoodin viihdeteollisuudessa, että piti laajoja kuulemistilaisuuksia ja haastoi todistamaan yli 40 käsikirjoittajaa, ohjaajaa, näyttelijää ja tuottajaa. Kymmenen komitean eteen kutsutuista – pahamaineiset "Hollywoodin kymmenen" – kieltäytyi todistamasta ja sai sakot halventamisesta. Monet muista joutuivat tv-kanavien ja elokuvastudioiden pomojen "mustalle listalle"…44


Toisen maailmansodan jälkeen Horkheimer ja Adorno palasivat Saksaan, jossa Instituutti perustettiin uudelleen Frankfurtin yliopistoon, mutta kaikki vanhat Instituutin jäsenet eivät palanneet. Herbert Marcuse pysyi Amerikassa, tullen Brandeisin yliopiston professoriksi. Marcuse työskenteli viimeistelläkseen Horkheimerin, Adornon ja Frommin 1930-luvulla tekemän työn.

Martin Jay:

Marcuse taas pysyi Yhdysvalloissa ja 1950- ja 60-luvuilla kehitti joitakin heidän varhaisimmista ideoistaan – sulauttaen yhteen Freudin ja Marxin. Kiinnostuksen estetiikkaan, kiinnostuksen kulttuurillisesti, sanotaan, taipumukseen kohti mitä kutsuisimme “negaatioksi”, jotka olivat käyttökelpoisia kampanjassa kyseenalaistaa mitä Trotski olisi kutsunut kapitalistisen porvarillisen kulttuurin kaksosiksi; ja Marcusesta tuli tietysti uusvasemmiston niin kutsuttu ”guru”.45

1960-luvun koittaessa Frankfurtin koulukunnan vaikutus alkoi kuitenkin tuntua elokuvissa voimakkaasti, kiihtyen 1970-luvulle tultaessa jo varsinaiseksi suurhyökkäykseksi roihuavassa kulttuurisodassa. Vastakulttuurin huume-elokuvat, kuten Easy Rider – matkalla46, Helvetin jengi47 ja Born Losers48 pyörivät elokuvateattereissa loputtomiin. Tuli myös elokuvia, jotka kuvasivat perheyksikköä seksuaalisesti tukahduttavana ja toimimattomana. Elokuvat kuten Sukupuolten sota49, Miten vaimo murhataan50, Harold ja Maude51, Miehuuskoe52, Bonnie ja Clyde53, Miehuusvuodet54, Bob & Carol & Ted & Alice55, Poikabileet56, Kummisetä57 ja Kramer vastaan Kramer58 olivat hyvin onnistuneita mitä tulee kulttuuripessimismin perheistä juurruttamiseen.


Osa kulttuurimarxilaisten pirullisen nerokasta strategiaa on perheyksikön tuhoaminen kannattamalla ”androgyniaa”, eli kulttuurimarxilaisten strategiaksi käännettynä tämä tarkoittaa perheen isän ja äidin tekemistä samanlaisiksi, täysin keskenään vaihdettavissa oleviksi, ja/tai heidän roolinsa käännetään toisinpäin. Tämä alkaa invalidaatiolla.
 

Elokuvissa isät esitetään jatkuvasti hallitsevina, rajoittavina, luonteettomina ja kontrolloivina, mikä invalidoi perheyksikön miespuolisen komponentin. Äidit esitetään jatkuvasti skitsofreenisina, nalkuttavina, ahdistuneina ja psykoottisina, mikä invalidoi perheyksikön naispuolisen komponentin. Tämä kahden iskun invalidointi, loputtomiin toistettuna yleisessä kirjallisuudessa, elokuvissa ja mediassa, synnyttää pessimistisen asenteen perinteistä perhettä kohtaan. Ajan myötä tämä pessimismi kovettuu osaksi kulttuuria. Siksi sanotaan, että kriittisen teorian tuote on kulttuuripessimismi. Kulttuuripessimismin viesti on:

1.   Perheet ovat tylsiä, tukahduttavia ja tunkeilevia
2.   Äideistä ja isistä ei ole mihinkään
3.   Avioero on täten ymmärrettävä, oikeutettu ja tavallinen asia

Lähes jokaisessa Hollywoodin tänä päivänä tuottamassa elokuvassa täytyy esiintyä hahmoja, joilla on ainakin yksi seuraavista attribuuteista:


1.   Protagonisti ja/tai antagonisti ovat olleet naimisissa mutta sittemmin eronneet
2.   Nainen on dominoiva, kontrolloiva, väkivaltainen ja/tai miestennielijä
3.   Mies on etäinen, feminiini, ylitunteellinen ja/tai petollinen
4.  Ainakin yhden perheenjäsenistä täytyy olla lesbo, homo, biseksuaali tai kiihkeä feministi

Usein attribuutteja sekoitellaan eri suhteissa ja sekaan lisätään jopa ripaus skitsofreniaa miesten ja naisten vaihtaessa rooleja keskenään.

Median levittäessä tällaista loputtomalla toistolla, kulttuurimarxilaisten perhekuva institutionalisoituu legitiiminä ja lopulta normaalina. Kulttuuripessimismi on viety aivan uudelle tasolle: Toimimattomien sosiaalisten rakenteiden täydellinen suvaitseminen ja sen todistaminen, että kristilliset arvot eivät ole käytännössä toimivia.

Adornon johdolla Frankfurtin koulukunta oli tosin alkujaan vastustanut kulttuuriteollisuutta, joka heidän mielestään teki kulttuurista "hyödykkeen". Sitten he alkoivat kuunnella kollegaansa Walter Benjaminia (alkuaan Walter Bendix Schönflies Benjamin, 1892-1940), joka väitti, että kulttuurimarxismi voisi käyttää yleisön psykologiseen ehdollistamiseen tehokkaasti hyväksi sellaisia työkaluja kuin radio, elokuvat ja myöhemmin televisio.

Breshears:

Musikologina Adorno ymmärsi taiteiden kulttuuri- ja propaganda-arvon – erityisesti musiikin ja elokuvien. Kuten mainittu, hän oli kaupallisen populaarikulttuurin, joka ei pidä taidetta juuri markkinoitavaa hyödykettä kummempana, tulinen kriitikko, ja hän kyseenalaisti, voisiko todellinen taide selvitä kapitalistisessa maailmassa, jossa kaikkea ajaa voitontavoittelu. Nähden taiteen pääasiallisena rintamana kulttuurisodassa, hän uskoi, että ainoat legitiimit taiteen ja musiikin muodot ovat sellaiset, jotka haastavat kaupallisesti määritellyt keskiluokan herkät kohdat.

Martin Jayn kirjassa The Dialectical Imagination: A History of the Frankfurt School, luku “Aesthetic Theory and the Critique of Mass Culture”59 on erityisen oivaltava, mitä tulee populaarikulttuurin valtaisaan vaikutukseen yhteiskunnassamme. Tietysti suuri osa populaarikulttuurista – mukaan lukien suurin osa musiikista, elokuvista, televisiosta jne. – on pelkkää karkeaa viihdettä, ja sellaisena suuri osa siitä on triviaalia, banaalia ja samantekevää (paitsi että se heijastaa niin monien ihmisten tunteita ja pinnallista ajattelua). Kuitenkin osa populaarista viihteestä on todella merkityksellistä ja sen kumulatiivinen vaikutus on huomattava. Vaikka seuraavat kommentit viittaavat lähinnä populaarimusiikkiin, monet näistä huomioista pätevät yleisesti ottaen myös muihin massaviihteen muotoihin.

Yhteiskunnalliset tarkkailijat ovat jo pitkään tunnistaneet laulun voiman. Platonin kerrotaan sanoneen, että jos hän voisi kirjoittaa kulttuurinsa suositut laulut, hän ei välittäisi kuka kirjoittaisi lait. Toisin sanoen, kuten Frankfurtin koulukunnan uusmarxilaiset, Platon ymmärsi, että kulttuuri kuljettaa politiikkaa, ei päinvastoin. Romaanikirjailija John Steinbeck huomautti kerran, että populaarimusiikki ilmaisee kansan kaikkein perustavanlaatuisimpia arvoja ja uskomuksia sekä muodostaa “terävimmän lausunnon” siitä, keitä ja mitä he ovat. Steinbeckin mukaan me opimme enemmän yhteiskunnasta kuuntelemalla sen lauluja kuin millään muulla tarkkailutavalla, koska “lauluihin menevät kaikki heidän toiveensa ja tuskansa, vihansa, pelkonsa, tarpeensa ja pyrkimyksensä.” Leo Löwenthal, johtava teoreetikko Frankfurtin koulukunnassa, ilmaisi saman idean kirjoittaessaan, että “massakulttuuri on psykoanalyysiä takaperin.”60

Ennen 1900-lukua yhteiskunnalliset protestilaulut tavallisesti naamioivat viestinsä, kuten Hanhiemo-riimeissä. Monen eri uudistusliikkeen noustessa yhtä aikaa 1900-luvun alussa sosiopoliittisesta protestimusiikista tuli avoimempaa ja suorasanaisempaa. Erityisesti työväenliikkeen radikaali vasen siipi, josta paras esimerkki marxilaisesti suuntautunut ammattiyhdistys Industrial Workers of the World (IWW), käytti musiikkia hyödyksi erittäin tehokkaasti kootakseen joukkonsa ja julistaakseen agendaansa. Työväenlaulut, kuten sellaisten laulunkirjoittajien kuin Joe Hill (katso alla) tekemät, sisälsivät teräviä ja kiertelemättömiä sanoituksia ja vannoutunut ammattiyhdistysväki lauloi niitä herätysliikkeen innolla.

Koska populaarimusiikki heijastaa ajan henkeä, sosio-poliittisen sanoman sisältävät laulut yleistyvät kriisin ja kuohunnan aikoina. Juuri näin oli asia ensimmäisen maailmansodan aikana kun Tin Pan Alley -laulunkirjoittajat suolsivat kymmeniä ajankohtaisia sotaan liittyviä lauluja – kaikkea sodanvastaisesta “I Didn’t Raise My Boy To Be a Soldier” lipunliehutuslauluihin kuten “Over There” ja yhteiskunnallisiin kommentaareihin kuten “How Ya Gonna Keep ‘em Down on the Farm (After They’ve Seen Paree)?” Riehakkaalla ja vauraalla 1920-luvulla kirjoitettiin hyvin harvoja sosio-poliittisia kommentaareja, mutta vuoden 1929 pörssiromahduksen ja Suuren laman myötä pyrytti jälleen sosio-poliittisia musikaalisia kommentaareja. Monet näistä lauluista, kuten “Happy Days Are Here Again” ja “There’s No Depression In Love” olivat lipeviä ja jazzahtavia tuotoksia, jotka oli suunniteltu kohottamaan amerikkalaisten matalaa mielialaa, kun taas toiset käsittelivät vakavammin yhteiskunnallisia realiteetteja kuten “Brother, Can You Spare a Dime?”, “Hobo’s Lullaby” ja monet Woody Guthrien lauluista.
  
[...] Suhteellisen rauhallisella 1950-luvulla harva laulu käsitteli muita teemoja kuin romanssia (esim. Elvis Presleyn “Love Me Tender,”61 Pat Boonen “Love Letters In the Sand”62 jne.) tai huvittelunhakua (Bill Haley & the Cometsin “Rock Around the Clock”63, Chuck Berryn “Sweet Little Sixteen”64 jne.). Sitten myrskyisä 1960-luku toi jälleen mukanaan valtavan ryöpyn sosio-poliittisia ajankohtaisia aiheita käsitteleviä lauluja. Mutta toisin kuin menneisyydessä, tällä kertaa vastakulttuuri-teemat olivat musiikissa vallitsevia, ja sanoitukset tapasivat olla ylitsevuotavan kriittisiä Amerikan valtavirta-elämäntapoja ja arvoja kohtaan.



 

1960-luvun jälkeen populaarimusiikki on yleensä ottaen käynyt kyynisemmäksi ja väsyneemmäksi. Suuresta osasta siitä on tullut dekadenssin juhlintaa ja seksin, huumeiden, väkivallan, vastuuttoman hedonismin sekä mielettömän materialismin glorifiointi ovat varmasti syy huoleen. Jos Britney Spears, Madonna, Eminem, hip-hopparit ja gangsta-rapparit puhuvat nuorten kriittiselle massalle tänä päivänä, tämä on todella hälyttävää. Vaikka suurin osa tästä musiikista ei ole suoranaisen poliittista, pelkkä se tosiasia, että nämä ihmiset ovat pop-kulttuurin ikoneja, on tyrmäävä tuomio kulttuurimme tilasta...

Kulttuurimarxilaisten keskuudessa on ollut kaksi kilpailevaa teoriaa vallankumouksellisen taiteen sopivasta roolista. Ensimmäinen lähestymistapa, jonka Lenin hyväksyi ja joka on aina ollut kaikkein tavallisin, keskittyy sisältöön. Tässä lähestymistavassa taide on agitpropin (agitaatio/propaganda) ilmaisu, ja se painottaa avoimen sosiaalisia ja poliittisia viestejä. Nämä viestit voivat kuitenkin olla suhteellisen lieviä ja suggestiivisia tai kovia ja hyökkääviä. Esimerkkeihin ensin mainituista kuuluisivat monet 1960-luvun alun sosio-poliittisista protestilauluista, kuten Bob Dylanin “Blowin’ in the Wind”65 ja Pete Seegerin “If I Had a Hammer”66 sekä “Where Have All the Flowers Gone”67. 1960-luvun puoliväliin mennessä suuri osa protestimusiikista kävi peittelemättömämmäksi ja aggressiivisemmaksi, kuten hyvinä esimerkkeinä Dylanin “The Times They Are a-Changin’,”68 Barry McGuiren “Eve of Destruction”69, Beatlesin’ “Revolution”70 tai Country Joe & the Fishin “I Feel Like I’m-Fixin’-To-Die Rag”71.

Vaihtoehtoinen vallankumouksellisen taiteen teoria painottaa muotoa ennemmin kuin sisältöä. Sellaisena sen viestit ovat usein stylistisempiä ja avoimemmin propagandistisia. Tämä lähestymistapa on sisällytetty erityyppiseen avant-garde -musiikkiin kuten atonaaliseen free form jazziin (kaikkein huomattavimmin John Cagen musiikki), pitkiin "kitarasekoamisiin", jotka olivat suosittuja joidenkin rock-yhtyeiden keskuudessa 1960-luvulla ja sellaisiin levytyksiin kuin John Lennonin omituinen “Revolution No. 9"72 Beatlesin levyllä White Album73. Viimeaikoina suuri osa rapistä, hip-hopista ja heavy metal -musiikista ovat painottaneet muotoa sisällön sijaan. Suuressa osassa tästä musiikista lyriikat ja viestit ovat epäselviä, huonosti artikuloituja ja niistä voi olla jopa mahdotonta saada selvää, mutta tunnelma on ilmeisen vihainen, aggressiivinen ja antisosiaalinen. Sellaisessa musiikissa muoto voittaa sisällön ja, lainatakseni Marshall McLuhanin kuuluisaa lausumaa, välitystapa on viesti. Huolimatta kaiken selvästi artikuloidun tai järjellisen viestin puutteesta, sellainen musiikki voi toimia voimakkaana sosio-poliittisen protestin ilmaisuna…

Adornon eksentrisiä näkemyksiä lukuun ottamatta, monet marxilaiset ymmärsivät intuitiivisesti politisoituneen musiikin voiman sosiaalisena ja kulttuurillisena tekijänä. Kuten aiemmin mainittu, IWW oli radikaali marxilainen ammattiyhdistys 1900-luvun alussa, johon kuului hauras ja epävakaa koalitio kommunisteja, sosialisteja ja anarkisteja. Manifestinsa mukaan liitto perustui "luokkataistelulle" ja "tukahduttamattomalle konfliktille kapitalistisen luokan ja työväenluokan välillä", ja sen motto julisti "Lopullinen tavoite on vallankumous". IWW:n kokoukset muistuttivat usein uskonnollisia herätyskokouksia koskettavilla, tunteellisilla puheilla ja suurella määrä yhteislaulua. Laulunkirjoittajat kuten Joe Hill muuttivat hirveän määrän tunnettuja kirkkojen virsiä työväen taistelulauluiksi, ja IWW jopa julkaisi oman jonkinlaisen virsikirjansa nimeltä Little Red Songbook (Pieni punainen laulukirja, suom. huom.), jossa oli mukana sellaisia lauluja kuin "Solidarity Forever”, joka laulettiin samalla sävelellä kuin “Battle Hymn of the Republic”…
 
Vuonna 1914, hirttämisensä aattona, Joe Hill selitti syyn poliittisten protestilaulujen kirjoittamiselleen:
 
Pamflettia, olipa sitten kuinka hyvä tahansa, ei koskaan lueta kuin kerran, mutta laulu opitaan ulkoa ja sitä toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen. Olen sitä mieltä, että jos henkilö voi laittaa muutaman kylmän, maalaisjärjellä tajuttavan faktan lauluun ja pukea ne huumorin viittaan, jotta niistä saadaan kuivuus pois, hän onnistuu tavoittamaan suuren joukon työläisiä, jotka eivät ole tarpeeksi älykkäitä tai ovat liian välinpitämättömiä lukeakseen pamflettia tai pääkirjoitusta.74
 


[HUOMAUTUS: Joe Hill oli ruotsalainen maahanmuuttaja ja ammattiprovokaattori, joka Amerikan vasemmistolaisen perimätiedon mukaan joutui paikallisten viranomaisten hirttämäksi urheasta taistelustaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan sorretun työväenluokan puolesta. Todellisuudessa hänet teloitettiin kahden miehen murhasta. Vuoden 1969 musiikkifestivaaleilla folk-laulajatar Joan Baez herätti hetkeksi tämän varhaisen työväenluokan uinuvan muiston koskettavalla tulkinnallaan laulusta "Joe Hill", mutta harvalla yleisössä oli mitään hajua mistä hän lauloi.]…
 
[…] Siitäkin huolimatta Amerikan kommunistit suhtautuivat populaarimusiikkiin epäilyksellä, elleivät suoranaisella halveksunnalla. Populaarimusiikki oli enimmäkseen Broadwayn show-sävelmiä, kaavamaisia Tin Pan Alley -rakkauslauluja ja hyperkineettistä jazzia, ja useimmat dogmaattiset marxilaiset sivuuttivat kaupallisen musiikkialan vain yhtenä kapitalistisista huijaustoimista.

Sen sijaan Amerikan vasemmisto piti enemmän sosio-poliittisesta folk-tyylisestä musiikista, jota esittivät sellaiset kuin Woody Guthrie, Pete Seeger ja Almanac Singers. Heidän mielestään folk-musiikki oli "kansan" musiikkia ja näin ollen "autenttinen" taidemuoto, ja toimiessaan kaupallisen musiikkiteollisuuden ulkopuolella se oli jo itsessään protesti kapitalismia vastaan. Lisäksi politisoitunut folk-musiikki vältti sellaista “falskia harmoniaa” – niin temaattisesti kuin musiikillisestikin - jota marxilaiset ja Adorno inhosivat. Toisin kuin ammattimaisten pehmeä-äänisten mieslaulajien laulamat lipevä kaupallinen jazz ja sentinmentalistiset rakkausballadit, folk-tyylinen musiikki oli pelkistettyä ja koristelematonta. Siinä oli yksinkertainen säestys ja laulut laulettiin (tai monissa tapauksissa koristiin, ulvottiin, pihistiin, muristiin tai kähistiin) yksinkertaiseen tyyliin täysin harjoittamattomien laulajien toimesta. Laulun ”kauneus” oli ennemmin sen sanomassa kuin melodiassa, säestyksessä tai laulussa…

[…] Folk-genre pysyi virallisesti hyväksyttynä ja preferoituna välityskanavana vasemmistolaiselle musiikille 1960-luvulle asti. Nuori musiikkisensaatio Bob Dylan (alk. Robert Allen Zimmerman, suom. huom.) hallitsi genren mestarimaisesti ja kirjoitti joitakin 1960-luvun alun määrittävistä protestilauluista, kuten “Blowin’ in the Wind”75, “Masters of War”76 ja “The Times They Are a-Changin’”77. Kun hän kuitenkin kyllästyi pian akustiseen folk-musiikkiin liian rajoittavana, muodosti rock-yhtyeen ja vaihtoi sähköiseksi, folk-puristit, kuten Pete Seeger sekosivat raivosta. Seegerille ja muille vasemmisto-ideologeille autenttinen musiikki oli folk-musiikki, ja heidän mielestään Dylan oli myynyt itsensä kapitalistiselle musiikkiteollisuudelle. Tämä mielipide ei kestänyt kuitenkaan kauan muiden lahjakkaiden laulunkirjoittajien kuten Paul Simonin ja Phil Ochsin vaihdettua rockiin.


                                     Woody Guthrie, Amerikan vihaaja



1960-luvun loppuun mennessä vasemmistolaiset teemat ja vaikutteet olivat tunkeutuneet läpikotaisin amerikkalaiseen populaarikulttuuriin musiikissa, elokuvissa, teatterissa ja jopa televisiossa. Lopulta Theodore Adornon elitismi hylättiin hyvin käytännöllisistä syistä: marxilaista agendaa voitiin välittää massayleisölle hyvin tehokkaasti massamarkkinoinnin ja uusien teknologioiden kautta. Jos lopullinen päämäärä oli kulttuuriin tunkeutuminen ja sosiaalinen muutos, täytyi tehdä myönnytyksiä modernin elämän realiteeteille. Itse asiassa, koska se oli lähes kokonaan kuluttajavetoista ja käytännössä täysin vailla laadunvalvontaa, ei ollut olemassa avoimempaa ja vasemmistolaiselle propagandalle alttiimpaa kanavaa kuin populaarikulttuuri.78 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)

Esko Salminen vastaavasta kehityksestä Suomessa, kirjassaan Viestinnällä vallankumoukseen (lainauksen lähteet sen alla):

Vasemmistoradikaalien taktiikkana sosialismiin siirtymisessä oli kasvattaa ihaillun neuvostomallin mukaan uusi ihminen kommunistien propagoiman ”tajuntavallankumouksen” avulla. Siinä joukkotiedotus ja toimittajien ”demokraattinen koulutus” muodostivat tutkimuksen ja opetuksen lisäksi keskeisen sektorin…(79)

Tiedotusalalla havaittiin 1970-luvun puolivälissä, että suomalaisen viestintätutkimuksen ja opetuksen oli jo vallannut taitavan strategian kehittänyt uusvasemmisto: lähes kaikki johtavat tiedotustutkijat kuluivat [sic] marxilaiseen leiriin. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos, joka oli journalistien tärkein koulutusväylä, uusi samaan aikaan tiedotusopin ja sen vaatimukset Kaarle Nordenstrengin ja Pertti Hemánuksen johdolla marxilaisessa hengessä. Nimityspolitiikasta johtuen myös laitoksen muut johtavat virat olivat vahvasti vasemmistoradikaalien hallussa…(80)

[…] Tiedotusoppi-termin etymologia on johdettavissa tiedotustoiminnasta ja heijastaa julkisuussuhteiden ja PR-toiminnan (public relation) nousemista 1960-luvulla tärkeään asemaan. Samalla aikaisemman saksalaissävyisen humanismin tilalle oli tullut avoimesti amerikkalainen sosiologia…

[…] Yhdysvaltojen kirjallisuus (muun muassa Schramm, Charnley ja Edelstein) alkoi vähitellen saada yhä dominoivamman aseman. Vehmaksen nimitys vain vahvisti tätä jo alkanutta suuntausta. Oikeastaan koko yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen päävirta oli tuohon aikaan yhdysvaltalaisen tutkimuksen läpäisemää.27 professori [sic] Vehmas totesi 1967:

Vuoden 1962 alusta on Tampereella lehdistö- ja tiedotusopin (entisen sanomalehtiopin) oppisisältöä kehitetty lähinnä amerikkalaisen mass communicationin suuntaan. Samalla on pyritty irti saksalaisen Publizistikin (lehdistöoppi) raskassoutuisesta, suurelta osin hedelmättömästä perinteestä.(81)

SKDL:n kulttuurisihteeri Rauno Setälä toi 1970 ilmestyneessä teoksessaan Uusstalinistin uskontunnustus esille tajuntavallankumouksen käsitteen. Aarne Saarisen ja Taisto Sinissalon [sic] johtamassa ja kahtia jakautuvassa SKP:ssä oli tuohon aikaan ryhdytty perusteelliseen itsekritiikkiin. Äärivasemmisto ei ollut 1960-luvun alusta lähtien tavoitellut Setälän mukaan vain tavanomaista vallankumousta vuoden 1917 malliin, eikä sosialistinen vallankumous ollut enää vain luokkaongelma, vaan sosialismi oli ennen kaikkea tajuntaongelma. Kommunistien keskuudessa oli lähdetty siitä, että tajunnallinen vallankumous oli edellytys onnistuneelle sosialistiselle vallankumoukselle.

Setälän mukaan Suomessa ajateltiin, että vallankumous mahdollistuisi, kun uusi ihminen kasvatettaisiin kapitalismin sisällä. Ainoa keino tässä oli ”enemmistön tajuntojen muuttaminen”, niin että syntyisi kansalaismielipide ja enemmistö, joka julistaisi Suomen sosialistiseksi. Kansa taas voitiin kasvattaa sosialismiin vain koulutuksen kautta jakamalla sille ”objektiivista tietoa yhteiskunnasta”.

Tajuntateollisuuden, tuon alkuaan Karl Marxin opeista johdetun yhteiskunnallisen käsitteen kehittelijä oli 1970-luvun alussa länsisaksalainen ”uusfrankfurtilainen” kirjailija Hans Magnus Enzensberger. Tajuntateollisuus, käytännössä joukkotiedotusteollisuus katsottiin 20. vuosisadan varsinaiseksi avainteollisuudeksi, jonka haltuunotto oli vallan saamiseksi välttämätöntä...(82)

Suomessa neuvostopropaganda ja Itä-Saksan viestintämallit saivat 1960-luvulla ja sen jälkeen ennen näkemättömän kannatuksen ja aluksi suuria voittoja. Uusvasemmiston kumousopit levisivät varsinkin tiedotusalalla, Yleisradiossa ja lehdistössä sekä samalla toimittajien valtakunnallisessa koulutuksessa.(83)

[…] V. I. Lenin oli uusvasemmiston jumala 1960-luvulla. Hän oli syrjäyttänyt kansallisia ikoneja kaadettaessa itsensä Mannerheimin Suomen tietyn nuorison idolina. Vapaussotahan oli uusvasemmiston kielessä fasistinen ilmaisu ja ”pahamaineinen” jääkäriliike kartettava asia…

Ylivertaiseen asemaan kohotetun Leninin yhteiskunnalliset näkemykset määräsivät toimittajan tehtävät. Edistyksellisen journalistin tuli 1960-luvun Suomessa olla uusvasemmiston soturi eikä länsimaiseen tapaan yhteiskunnan puolueeton kuvaaja...

Jo vuonna 1925 Suomessa käynnistyneen korkeakoulutasoisen toimittajakoulutuksen ylin johto luisui Tampereen yliopistossa vasemmistopainotteisen radikalismin käsiin 1970-luvun alussa. Perinteistä linjaa edustaneen professorin ja sosiologin Raino Vehmaksen asema kävi uusvasemmiston paineessa kestämättömäksi ja hänen oli vetäydyttävä Aamulehden päätoimittajaksi. Vehmasta seurasi 1971 toimittajien koulutuksesta vastaavaksi tiedotusopin professoriksi ylioppilaskapinallisten suosikki, oikealta vasemmalle yllättäen loikannut psykologi Kaarle Nordenstreng.

Aviisi-lehden mukaan ”joukkopainostuksen tuloksena” Tampereelle valittu ”Kalle” sai aisaparikseen keskustapuolueen linjoilta niin ikään ajan tapaan muodikkaasti vasemmalle siirtyneen ja 1973 tiedotusopin professoriksi nimitetyn yhteiskuntatieteen tohtori Pertti Hemánuksen. Molempien ammattikokemus, oma vakinainen ura toimittajan työssä, oli vaatimaton. Tosin Kaarle Nordenstreng oli kunnostautunut jo varhain Yleisradiossa ”teinitähtenä” radion nuorten ohjelmissa. Professorien uusvasemmistolainen into hehkui käännynnäisten tapaan kuitenkin suurena. Nythän lähdettiin kouluttamaan yhteiskunnan avainhenkilöitä – toimittajia.

[…] Tuohon aikaan Tampereen yliopistossa Nordenstrengin kanssa samassa laitoksessa opettajana toimineen, myöhemmin Satakunnan kansan päätoimittajan Erkki Teikarin mukaan Nordenstrengin herääminen niin sanottuun tietoisuuteen oli paradoksaalinen:

Yhteinen esimiehemme, perusoikeistolainen professori Raino Vehmas järjesti liberaalina porvarina pitämänsä nuoren assistenttinsa Nordenstrengin vaihtoperiaatteella lukuvuodeksi 1966-67 Southern Illinoisin yliopistoon. Sieltä saimme takaisin perin innokkaan marxilaisen. Siitä se lähti.

Vasemmalle kääntymiseen vaikutti lisäksi Nordenstrengin ihailema, Yhdysvalloissa vierailevana psykologian professorina toiminut Yrjö Ahmavaara.11



”Vaaralliset ryhmät” – Avainpaikat tavoitteena


Tässä yhteydessä on syytä huomata, että Yhdysvalloissa FBI:n (Federal Bureau of Investigation), liittovaltion lainsäädäntörikoksiin kohdistuvan tutkimusviraston, päällikkö J. Edgar Hoover julisti jo 1960, että ”kommunistit, beatnikit ja älypäät” olivat Amerikan vaarallisimmat ryhmät. Opiskelijoiden demokraattinen yhdistys SDS (Students for a Democratic Society) oli USA:ssa 1960-luvun johtava uusvasemmistolainen ryhmä, jolla oli suuri vaikutus eri yliopistoissa.


                                Kaarle Nordenstreng, suomalaisuuden vihaaja


Suomessa USA:n kävijä, ”monitietoinen ja kultivoitunut” Kaarle Nordenstreng oli tunnettu etevänä ja liberaalina tutkijana, joka solmi sympaattisella olemuksellaan nopeasti kansainvälisiä korkean tason tuttavuuksia. Hän haastatteli Yhdysvalloissa tiedotusalan guruina tunnettuja Harold Lasswellia, Bernard Berelsonia ja Marshall McLuhania. Nordenstrengin lisääntyvät kansainväliset suhteet herättivät kunnioitusta Tampereen yliopistossa, kunnes havaittiin millaisesta kansainvälisyydestä oli lopulta kyse. Nordenstrengin vasemmistolaistumiseen oli oma vaikutuksensa 1960-luvun lopulla myös Yleisradion tutkimustoiminnalla, PTS-ryhmällä, jossa oli muitakin liberaalin linjan hylänneitä kuten ohjelmatoiminnan koordinaattori Pertti Hemánus ja Yrjö Ahmavaara.

Nordenstreng valittiin vuonna 1976 oman työnsä ohella IOJ:n, International Organisation of Journalists, presidentiksi. Kyseessä oli sosialististen maiden ja kolmannen maailman toimittajajärjestö, käytännössä Kremlin työkalu ja monin tavoin hämärä kommunistien peitejärjestö. Itseään IOJ kutsui ”maailman suurimmaksi toimittajajärjestöksi”. Prahassa päämajaansa pitäneessä IOJ:ssä sanottiin olleen 1970-luvulla noin 150 000 jäsentä. Brysselissä toimineeseen läntiseen järjestöön Kansainväliseen lehtimiesfederaatioon (IFJ) kuului 80 000 toimittajaa.

Päätoimittaja Erkki Teikari sanoi vuonna 1976 ihmetelleensä, ”millä eväillä Nordenstreng valittiin toimittajien ammattiliiton johtoon. Sekin selvisi myöhemmin: hänelle kehiteltiin jälkikäteen melkoinen toimittajan ura”…

[…] Toimittajien koulutusta alettiin johtaa yliopistossa uusvasemmiston hengessä. Perimmäisenä tavoitteena oli lähettää näin koulutettuja toimittajia mahdollisuuksien mukaan avainpaikoille varsinkin sitoutumattomiin ja porvarillisiin tiedotusvälineisiin.(84)

[…] Ruotsinkielisellä puolella Svenska social- och kommunalhögskolanissa oli sen sijaan Tampereen mallin mukainen, lyhytmuotoinen journalistitutkinto. Ruotsalaista opinahjoa kutsuttiin radikaalivuosien kaskuissa ”sosialisti- ja kommunistikouluksi”.(85)

Vastoin aikaisempaa käytäntöä Tampereen journalistikoulutukseen hankittiin myös tukea ja malleja varsinkin Neuvostoliitosta, Itä-Saksasta ja muista itäblokin maista. Opetus ”kansainvälistyi” lähinnä siten, että laitoksella alkoivat vierailla tiheään tahtiin itäblokin tutkijat, tiedotusalan asiantuntijat ja opettajat…

[…] Liikenne idäntiellä kasvoi suorastaan ruuhkaksi. Ennennäkemätön kiinnostus muuttui molemminpuoliseksi. Tampereen tiedotusopin edustajat aloittivat tiheän yhteydenpidon edellä mainittujen maiden ja niiden yliopistojen kanssa. Kiinteät yhteydet solmittiin muun muassa Pravdan toimituskunnan kollegioon Moskovassa.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että myös toimintakertomuksen 1973-74 mukaan laitoksella kävi edustaja Ruotsista ja Länsi-Saksasta. Kutsujahan lähti myös länsimaisille tutkijoille, esimerkiksi vuonna 1976 Münchenin yliopiston professori Horst Holzerille. Laitoksen johtaja Nordenstreng korosti kuitenkin että joukkotiedotuksen teoriaa tutkinut Holzer oli Frankfurtin kriittisen koulukunnan perustajien Adornon ja Horkheimerin oppilas. Näissä merkeissä vierailu- ja opettajakutsuja lähti myös Yhdysvaltoihin, jossa Nordenstreng oli itse kääntynyt marxilaiseksi. USA:n yhteiskuntakriittisistä, jopa maolaispainotteisista tutkijoista Tampereella ja Nordenstrengin omissa tutkimuksissa vaikuttivat varsinkin H. I. Schiller ja Dallas Smythe.(86)

[…] Lehtimiesten koulutus oli voimakkaasti vasemmistolaisten käsissä nimenomaan Tampereen yliopistossa. Vaarana oli se, että tilanne näytti melkoisen pysyvältä. Helsingin Sanomien toimittajakoulu oli ainoa ”kiertotie”. Joskin sielläkin kurssilaisten keskuudessa oli voimakkaasti vasemmistolaista suuntausta, vaikka opetus oli mahdollisimman arvovapaata. Myös Helsingin Sanomien toimittajakunnassa oli lisääntyvässä määrin erittäin aktiivisia taistolaisia. Wiio itse ei esimerkiksi saanut lehteen lähettämiään vastineita julkaistuksi 1980-luvulla.

[…] Yleisradion ”suoritusporras” eli toimituskunta oli sekin voimakkaasti vasemmistoväritteinen, tosin esimiesporras saattoi olla toisilla linjoilla. Toimittajat olivat kuitenkin ohjelmanteossa avainasemassa, he valitsivat tiedot ja haastateltavat sekä usein myös uudet toimittajat hankkimalla ystäviään freelance-asemaan ja siten etulyöntiasemaan vakansseja täytettäessä…

[…] Wiion näkemyksen mukaan vasemmistolaisuus oli muutenkin muotia toimittajakunnan keskuudessa: vaikka itse ei oltaisikaan sitoutuneita, niin levitettiin vasemmistolaisia ajatuksia ”edistyksellisinä” tai sitten ei uskallettu asettua ympäristön = työtovereiden painetta vastaan…

[…] Yliopistojen lisäksi kouluihinkin pyrittiin saamaan viestinnän opetusta vasemmistolaisilla ehdoilla. Kouluissa käytettiin jo vasemmistolaisesti suunnattuja oppikirjoja ja keväällä 1975 hylättiin viestinnän oppikirja, joka pyrki olemaan mahdollisimman moniarvoinen…

[…] Vaikka tasapainoa pyrittiin saavuttamaan käyttämällä talouselämän edustajia haastateltavina, niin toimittajat voivat toimitusteknisin keinoin saada katsojien mieliin halutun vaikutelman. Näitä keinoja olivat aihepiirin valinta, teemojen toistaminen ja tuomarin asenteen ottaminen. Yleisradion arvovallalla sanottiin lopuksi miten asia on (vrt. aikaisemmin Paasilinnan ja rehtorien kiista).118(87)

Kritiikki tiedotusopin laitosta kohtaan ulottui 1970-luvulla myös [Aamulehden] yleisön osastoon. Vehmaksen linjaan sopi esimerkiksi erään Tampereella opiskelleen turhautunut purkaus yleisönosastossa 23.2.1979 otsikolla “Tampereen aivopesulaitos”. Teksti edusti jyrkintä linjaa:

Olin vähän aikaa kovin onnellinen päästyäni Tampereen yliopiston kirjoihin. Ystäväni kyllä varoittelivat siitä, että päätettyäni joskus opintoni olisin valmis sosialisti. Täytyy myöntää, että ystäväni olivat enemmän kuin oikeassa: Tampereen yliopisto on oikea kommunismin pesäpaikka. Toisinajattelevalla tulee olemaan vaikeuksia, joita ei uskoisi enää nykyajan opiskelijalla olevan. Jos uskaltaa aukaista suunsa enemmistön mielipidettä vastaan, joutuu suoralta kädeltä ylipuhutuksi. Parempi siis olla hiljaa, ettei joudu huonoon valoon. On toisinaan vaikeaa pysyä nahoissaan esim. tiedotusopin luennoilla. En tiedä millaista Helsingin yliopiston vastaava opetus on, mutta uskon sen eroavan varsin paljon manselaisesta sosialistisen järjestelmän ihannoinnista. Kurssikirjat on täällä valittu suoraan vasemmalta laidalta. Ei sentään. Osmo A. Wiion “Viestinnän perusteet” ym. on otettu mukaan parjattaviksi. Tentissä pärjää suhteellisen vähäisellä tietomäärällä, kun vain osaa miellyttää tentaattoria oikealla tavalla. Tuntee kylä pettävänsä itseään yrittäessään vastata “aatteen” mukaisesti. Niin mukava kaupunki kuin Tampere muuten oinkin, sen yliopisto on mätä. Jos pyrit tänne, voit varautua siihen, että opetuksen lomassa yritetään jatkuvasti ujuttaa vasemmistolaista ideologiaa. Piilovaikuttaminen on saanut tehdä tilaa räikeälle propagandalle.196(88)

Tuskin mistään muusta asiasta kirjoitettiin kansanrintamakaudella 1966-70 niin paljon palstametrejä kuin uusvasemmistolaisesta radikalismista. Samalla kävi ilmi, että Suomi oli joutunut suoranaiseen ”informaatiosotaan” idän ja lännen rajamaana (informaatio = tiedotus, tiedonanto, aines, jolla viestintä operoi). Suomalainen joukkoviestintä perustui länsimaiseen liberaaliin teoriaan, jonka lähtökohtana oli yksilön oikeus päättää itse eri kanavista saamiensa tietojen käytöstä. Sen vastakohtana oli Neuvostoliitossa ja sen satelliiteissa vallinnut marxilainen teoria, jonka mukaan yhteiskunnan etu oli ratkaiseva. Siinä ”edistyksellinen luokka” tiesi, mitkä olivat teorian mukaan oikeita tietoja. Joukkoviestinnän tuli välittää vain tätä yhdenmukaistettua informaatiota massoille. (Viestintä = informaation siirto järjestelmien ja yksilöiden välillä.) Suomenkin tiedotustutkimus jakautui 1960-luvun lopulla edellä mainittujen oppien mukaan lähinnä kahteen koulukuntaan: liberalisteihin ja marxilaisiin.6

[…] Sodan päänäyttämöinä olivat myös Viikkosanomien päätoimittajana 1960-luvulla tunnetun Nortamon mukaan varsinkin lehdistö ja Yleisradio. Nortamo jakoi vuonna 1976 rintamalohkot viiteen osaan: 1) tieteen ja tutkimuksen, erityisesti yhteiskuntatieteen ja historian rintamat, 2) lehdistörintama: pyrkimys muuttaa sanomalehdistön rakenne taloudellisin keinoin muun muassa lehdistötuen avulla, 3) tv:n ja radion ohjelmasisällöt, 4) koululaitos ja oppimateriaalin tuotantosisällöt sekä 5) taiteen lohko musiikkia myöten.7(89)

Taistelua Yleisradiosta oli käyty 1960-luvulta lähtien. Päätoimittaja Jussi Talvi kirjoitti 14.10.1971 Uudessa Maailmassa, että radiosota osoitti kuinka suuri sananvapauden merkitys oli Suomessa. ”Äärivasemmisto on totisesti paljastanut pyrkimyksensä ja luonteensa. Suvaitsemattominta on ollut juuri sen ääni. Mutta sehän tiedetään jo toisaallakin”, Talvi sanoi yksilöimättä tarkoittiko hän maininnallaan ”toisaalla” Neuvostoliittoa vai kotimaisia kommunisteja. Talvi jatkoi:

Mitä joku nuori tyttö luulee tämän kansan, maan ja itsenäisyytemme hyötyvän siitä, että hän verisesti loukkaa sodan helvetin läpikäyneitä ikäluokkia? - -. Maa on demokraattinen ja ohjelma on syytä jakaa – poliittisesti johdetussa laitoksessa – demokraattisten voimasuhteiden mukaan - -.

Hyvän esimerkin sanojen tasolla tarjosi informaatiosodassa myös ”väkivalta”. Länsimainen, siis myös Suomen poliisi ei palauttanut varsinkaan Yleisradion uutisissa järjestystä voimatoimin, vaan ”käytti väkivaltaa!” Väkivallasta ei uusvasemmistolaisissa piireissä puhuttu, kun Neuvostoliitto alisti naapurimaita panssarien voimalla ja miehitti koko Itä-Eurooppaa…

Informaatiosotaan kuuluvassa viestinnässä sovellettiin myös mahdollisimman suuren tehon saavuttamiseksi niin sanottua kaksivaiheteoriaa (two-step flow of communication). Käytännössä se merkitsi varsinkin yliopistoelämässä käytettyjä avainhenkilöitä. Pienryhmiin tai yliopistojen laitoksille nousi vakaumuksellisia vasemmistolaisia – jo sisällissodan historiasta 1917-18 tuttuja agitaattoreita. Näin voitiin yliopistojen piirissä kaksinkertaistaa Yleisradion ohjelmien ja vasemmistolehtien muutenkin punainen sanoma.9(90)

Ylioppilaslehden päätoimittajaksi vuonna 1959 valittu Arvo Salo ja SDP:n ideologi Bo Ahlfors tulkitsivat vuonna 1970 pamfletissaan ”60-luku, silmäilyä sormeilua” päättyneen kymmenluvun tapahtumia… […] – Porvarilehtiin, varsinkin kulttuuriosastoihin soluttautui vasemmistolaisia kirjoittajia tosin päätoimittajien ja omistajien pyynnöstä. Saarikosken Nenä siirrettiin Ylioppilaslehdestä suoraan Uuteen Suomeen. Samassa lehdessä esiintyivät Mirjam Polkunen, Pekka Tarkka, Risto Hannula ja monet myöhemmät vielä raisummat radikaalit…

[…] Kirjailija Arvo Salon Ylioppilaslehteen 1960-lvun alussa palkkaama pakinoitsija, nuoren älymystön keulakuva, runoilija Pentti Saarikoski eli nimimerkki Nenä oli luopunut kristillisyydestä ja ottanut monien muiden tavoin uskonnokseen poliittisen utopian, neuvostokommunismin. Saarikoski vihastutti konservatiiveja boheemisuudellaan, laati Suomelle myöhemmin venäläistämisohjelmankin ja esitti sokeeraavia ajatuksia Suomen liittämisestä tiiviimmin Neuvostoliittoon…


                                Pentti Saarikoski, alkoholisoitunut kommunisti


[…] Saarikoski luki kirkollista Kotimaata, Uutta Suomea, Ilta-Sanomia, Suomen Kuvalehteä, Uutta Kuvalehteä, Valittuja Paloja ja Suomalaista Suomea löytääkseen aineistoa teksteihinsä, jotka pilkkasivat kirkkoa, koulua, kotia ja isänmaata. Uuteen Suomeen päästyään Saarikoski ylpeili ajaneensa puuhevosensa vihollisen muurien sisälle Troijan tapaan. Käytännössä Nenä asettui niiden nuorten puolelle, jotka nousivat talvi- ja jatkosodan käyneitä ja maan sen jälkeen uudelleen rakentaneita vanhempiaan vastaan…

Nenän kausi jäi Ylioppilaslehdessä lyhyeksi. Häntä 1962 seurannut toinen legenda, runoilija Pekka Haukinen alias Johnny Walker käänsi Ylioppilaslehden pakinoiden suuntaa epäpoliittiseksi, ilotteleviin ylioppilaskuvauksiin ja 1960-luvun riemukkaille seksuaalisen vapauden ja nautiskelun linjoille…(91)

Yleisen kirjallisuuden professori Kauko Kyyrö oli analysoinut Aamulehdessä 1.12.1969 kansalaissopuun ja yhteiskuntarauhaan liittyviä kysymyksiä sekä radikaalipiirien toiminnan avaamia näköaloja otsikolla ”Maltillisten on aika herätä”…

[…] ”Ei ole vuoden 1917 jälkeen esiintynyt niin räikeätä jumalanpilkkaa kuin nyt 1969, ei ole sellaista isänmaan rienaamista nähty tällä välillä 52 vuoden aikana - -. Televisiossa on muutamia herroja ja neitejä, joille on annettu nimenomaiseksi tehtäväksi lyödä kiilaa lasten ja vanhempien välille. Sieltä olen oppinut, että vanhemmat ovat lasten pahimmat viholliset. Avioliitto lyödään samoin hajalle ja yritetään korvata ryhmäseksillä ja pornolla.”…(92)

Suomen sisäisessä kehityksessä on kuitenkin muistettava, että varsinkin vuodesta 1974 eteenpäin Kekkonen ei enää kyennyt estämään ulkopolitiikkaan liittynyttä venäläistä strategiaa, joka edisti pitkällä tähtäimellä Neuvostoliiton etenemistä sisältä päin Suomen yhteiskunnassa. Uusi sodanjälkeinen sukupolvi johtavine radikaaleineen oli omaksunut kritiikittä niin sanotun rauhanpolitiikan. Se ei sitä käytännössä ollut, mutta tämän politiikan epäileminen savuverhoksi johti neuvostovastaiseksi leimaamiseen…

Viestinnän ja samalla toimittajien osuudesta sosialismiin siirtymisessä käytiin jatkuvaa kiistaa. Repoa seuranneen Erkki Raatikaisen johtama Yleisradio, jonne oli siirtynyt runsaasti 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa taistolaisherätyksen saaneita uusia toimittajia, oli kiivaimman keskustelun kohteena. Vasemmistolainen käsitemanipulointi oli siirtynyt peräti ohjelmatoiminnan säännöstöönkin. Taktiset luokkataistelutavoitteet leimasivat yhä enemmän suomalaista radiotoimintaa länsimaisten ja kansallisten arvojen mitätöimisen muodossa.

Hufvudstadsbladet teki 9.4.1974 ruotsinkielisellä puolella radiokeskustelun avauksen valtioneuvos K. A. Fagerholmin kirjoituksella ”Ovatko radiotoimittajat kaikkivaltiaita”. Siinä Fagerholm julisti, että holhousmentaliteetti rehotti radiossa ja ”tämä sävyisä kansa tyytyi kaikkeen”:

On merkillistä, kuinka holhousmentaliteetti kukoistaa tässä maassa. Toimittajat määräävät, mitä me saamme kuunnella ja katsella. Meidän mielipiteitämme ei kukaan kysy. Mutta mehän maksamme lupamaksut. Toimittajat ovat meidän palveluksessamme. Eikö meidän katsojien pitäisi tuomita se pöty, jota toimittajat niin usein meille tarjoavat? Ohjelmaneuvoston pitäisi ehdottomasti puuttua asiaan.

”Ymmärrän kyllä, että toimittajat ovat happamia ja irvisuisia”, Fagerholm sanoi ja ihmetteli kuinka paljon Suomen yleisradiossa oli keskusteluohjelmia. Katsojat halusivat Fagerholmin mielestä mieluummin viihdettä, esimerkiksi villin lännen- ja dekkarifilmejä, kuin kuunnella tv-toimittajien lempiohjelmia: keskusteluja.

Tokko missään maailmassa on tv:tä, joka tarjoaa sellaisen määrän keskusteluja kuin meillä. Tottakai ymmärrän, että keskustelut vaativat hyvin vähän toimittajien työtä, ja minun onkin vaikea uskoa, että he ovat ylirasitettuja.

Fagerholm jatkoi:

Radion ja tv:n ohjelma-osastoilla on – älkää pyörtykö – tuhatkolmesataa vakinaista työntekijää. Ja uusia tulee jatkuvasti. Eikö ole edesvastuutonta totuttaa nuoria ihmisiä niin miellyttävään olemiseen? Toimittajat haluavat nyt ulkomaiset filmisarjat pois Yleisradiosta saadakseen tilaa kotona tehdyille ohjelmille. Suojelkoon kaikki korkeat voimat meitä sellaiselta valtio-onnettomuudelta.

Fagerholm huomautti, että toimittajat lisäksi esiintyivät usein julkean hävyttömästi ja ylimielisesti. Fagerholmin isku osui arkaan kohtaan. Varsinkin sosialismin lopulliseen voittoon uskovat olivat kumouksellisten tapaan ylimielisiä. Siitä tuota aikaa eläneillä on kokemuksia. Osa journalisteista katsoi lisäksi kuuluvansa eri tason opettajien tavoin ”V. I. Leninin sotureina” merkittävään eliittiin, ”kommunismin tiedostavaan etujoukkoon”, massojen ohjailijoihin, kuten aiemmin on jo käynyt ilmi.98

Kyseisen keskustelun perusteella Arvo Tuominen kuitenkin huomautti kirjassaan Tarvitaanko Suomessa vallankumousta?, että nyt oli täysin aiheellista kysyä:

Kenen asialla olet Yleisradio? Oletko Suomen kansan asialla vai jonkun vieraan asialla. Toimitko demokratian pohjalle rakentuvan suomalaisen yhteiskunnan puolustamiseksi, sen edelleen rakentamiseksi vaiko sen heikentämiseksi ja tuhoamiseksi? On todella aiheellista kysyä missä määrin Yleisradio tietoisesti tai tiedottomasti toimii niiden ryhmien hyväksi, jotka avoimesti julistavat, että maamme nykyinen kansanvaltainen yhteiskuntajärjestelmä on vallankaappauksen avulla kumottava ja komento muutettava yhden puolueen tai jonkin pienen ryhmän diktatuuriksi.

Suomen kansan on myös kysyttävä itseltään onko se todellakin niin välinpitämätön ja kiltti että antaa omistamansa ja itselleen kuuluvan mahtavan joukkotiedotusvälineen toimitukseen pesiytyneen nuorisojoukon itsevaltiaina määrätä kuinka tätä tiedotusvälinettä käytetään - -. Minne onkaan unohtunut se demokratian itsepuolustus, josta Tasavallan presidentti Urho Kekkonen puhuu kirjassaan Demokratian itsepuolustus?100

Yleisradion vasemmistolaisuutta korosti myös radion sisäinen koulutustoiminta. Yleisradion opiston henki oli varsinkin 1960-70-luvuilla ajan tapaan kovin punaista. Opettajien valinnasta Ylen opistoon kulki monia kertomuksia. Niiden mukaan virantäytöissä ainoana ongelmana saattoi olla, valittaisiinko Ylen opetustehtäviin SKP:n enemmistön vai vähemmistöön kuulunut ehdokas.(93)

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa havaita, että SKP:n taktiikkaan kuului Suojelupoliisin 1973 tekemien havaintojen mukaan radio ja tv-ohjelmien käyttäminen vasemmiston päämäärien edistämiseen. Radion ja television luotettavia vasemmistotoimittajia kehotettiin nimenomaan suorissa ajankohtais- ja uutislähetyksissä ”ampumaan lonkalta” esille asioita, joita voitiin hyödyntää vasemmistolaisessa manipuloinnissa…

Tämän kirjan kirjoittajalla on käytännön kokemus Sanoma Osakeyhtiössä radioon kohdistuneesta epäluottamuksesta jo vuodelta 1966. Kirjoitin tuona vasemmistoradikalismin nousun aikana 21.9.1966 Ilta-Sanomien yliöartikkelissa ”onko Suomi saareke?”, että nuoriso on itäblokissa kulkemassa päinvastaiseen suuntaan kuin kansanrintamahallitukseen juuri siirtyneessä Suomessa, jonka nuorison keskuudessa ”riehui äärivasemmistolainen kulkutauti”…

Kun kyseinen kirjoitus julkaistiin, Yleisradio otti heti yhteyden Ilta-Sanomiin ja pyysi allekirjoittanutta radioon väittelemään artikkelin pohjalta asiasta. Tällöin esimieheni päättivät, että radioon ei kannata mennä. Esteenä pidettiin muun muassa sitä, että keskustelu voidaan toimittaa ja leikata tarkoituksenmukaisesti siten, että siitä syntyy vain vahinkoa niin kirjoittajalle kuin Ilta-Sanomillekin.103(94)

Tiedotusvälineiden johtaville paikoille alkoi nousta lisää naisia, kun lähestyttiin nykyhetkeä. Päätoimittajatasolla naisia on edelleen vähän, mutta sitäkin vaikuttavimmilla paikoilla. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kolmesta päätoimittajasta kaksi on naisia: aikaisemmin vasemmistoradikaalina tunnettu Reetta Meriläinen ja Tampereelta maisteriksi valmistunut Heleena Savela…

Jo varhain 1970-luvulla länsimaisen demokratian halventamisesta irtisanoutunut professori Yrjö Ahmavaara kirjoitti vuonna 1987 ilmestyneessä teoksessaan Esseitä tästä ajasta, että marxilaisuuden virheellinen tulkinta ja maallinen uskonnon kipeä tarve juoksuttivat länsimaisen älymystön terävintä kärkeä poliittisilla pyhiinvaellusmatkoilla. Ensin niitä tehtiin Stalinin Neuvostoliitossa ja sitten mentiin oikeata sosialismia etsien turhauttavalle kierrokselle läpi kolmannen maailman totalitaaristen järjestelmien. Harharetket pimensivät myös Suomen joukkotiedotusta.

Joukkotiedotus oli yhä, 1980-luvun puolivälissä, sillä pyhiinvaelluksella marxilaisesta vallankumouksesta toiseen, joka jäi kesken älymystön korkeimmalta huipulta, väitti Ahmavaara. Mitä tulee uutisten totuuteen, niin objektiivisen joukkotiedotuksen perinteitä kunnioittava, joskaan ei aina noudattava BBC, erityisesti sen ”World Service” oli Ahmavaaran mukaan epäilemättä paremmasta päästä. Samoin, ”hiukan yllättäen”, propagandistiseksi leimattu ”Voice of America”, jonka propaganda on erotettu uutisvälityksestä. Samaa ei voinut sanoa Suomen Yleisradiosta, joka yhä pyrki ilmeisen tietoisesti kytkemään ”politrukkiensa tulkinnat varsinaisiin uutisiin, antamaan heti niille poliittisesti ’oikean’ tulkinnan”…

[…] Vääristymä ei tosin ollut länsimaissa enää sitä suuruusluokkaa, jota se oli uusmarxilaisen herätyksen vuosina.  Ahmavaaran mukaan kuitenkaan koskaan aiemmin niin pieni piiri ei ole voinut harjoittaa niin yksisuuntaista tiedotusta niin suurille joukoille.211

Suomalainen lukeneisto oli samalla eristynyt länsimaisesta sivistyneistöstä ja sen ajattelusta. Esimerkiksi Ranskan poliittisesta kulttuurista lukeneisto näytti tuntevan vain marxilaisen osan…

Kenelläpä Yleisradion tai monien lehtien nykyisistä toimittajista ei olisi taistolaistaustaa, ainakin joltakin ajalta, ja ellei ole, niin ei sen puute juuri näy Yhdysvaltoja koskevissa selityksissä, Ahmavaara totesi…(95)

Vasemmistoradikalismi sai 1980-luvulla jatkoa varsinkin vihreän aatteen ja naisliikkeen muodossa. Ne tekivät läpimurtoja niin yliopistojen kuin mediankin tasolla. Lisäksi tamperelaisen tiedotusopin koulukunta levisi laajasti 1990-luvulta lähtien alan opetusta ja tutkimusta harjoittaviin yliopistoihin niin sanottuna ”viestinnän verkostona” ja jatkoi tällä tasolla työtään…(96)

                                                                             Pertti Hemánus, jota
                                                                             monet pitävät pelkkänä 

                                                                             kansavihollisena



27 Himanen, Teikari ja Hemánus, 1985, Teoksessa 60 vuotta toimittajakoulutusta, toim. K. Nordenstreng.
11
Teikari, Suomen Lehdistö 5/1996.
118
Mikko Juvan muistio korkeakoulu- ja tiedepolitiikasta, 20.1.1976, Evan arkisto, Kansallisarkisto.
196
Aamulehti , yleisön osasto 23.2.1979
6
Wiio, Kanava 5/1975, Kuutti-Puro, Mediasanasto, 1998.
7
Nortamo, HS, 4.2., 6.2. ja 8.2., 1976.
9
Uusi Suomi, Kullervo Rainio, 25.10.70 ja pääkirjoitus, 26.10.1970.
98
Tuominen, emt. 155-168.
100
Tuominen, emt. 167-168.
103
Salminen, Ilta-Sanomat 21.9.1966.
211
Ahmavaara, Esseitä tästä ajasta, 1987.



Yliopistot haltuun


Breshears:

Toisen maailmansodan jälkeen Horkheimer ja Adorno palasivat Saksaan ja perustivat Yhteiskuntatutkimuksen instituutin uudelleen Frankfurtissa. Seuraavien vuosien aikana noin 50 tutkijaa, jotka olivat olleet tekemisissä Instituutin kanssa, saivat opetusvirat amerikkalaisissa yliopistoissa. Näistä Herbert Marcusesta tuli kaikkein huomattavin. Opetuksensa ja kirjoitustensa kautta hänestä tuli avainlinkki Frankfurtin koulukunnan uusmarxilaisten ja 1960-luvun amerikkalaisen Uusi vasemmisto -liikkeen välillä...

[...] Läpi 1960-luvun, Vietnamin sodan kiihtyessä, monet amerikkalaiset yliopistoista valmistuneet ilmoittautuivat maisterinkoulutuksiin toiveissaan välttää näin kutsunnat, ja joistakin kaikkein radikaaleimmista tuli lopulta tohtoreita aikomuksenaan muuttaa Amerikan yhteiskuntaa koulutusjärjestelmän kautta. (Kaikista amerikkalaisten yliopistojen vuosien 1860-1970 välillä myöntämistä filosofian tohtorin arvoista puolet myönnettiin 1960-luvulla).

1970-luvun puoliväliin ja viimeisiin vuosiin mennessä monet näistä entisistä opiskelijaradikaaleista liikkuivat asemiin nuorempina opettajakunnanjäseninä ja hallinnoijina, ja 1980-luvun alkuun mennessä he olivat linnoittautuneet lujiin asemiin useimmissa Amerikan yliopistoissa ja saamassa virassapysymisoikeuksia. Asteittain humanistisista opettajakunnista tuli radikaalimpia uusmarxilaisten korvatessa vanhempia eläkkeelle jääviä New Deal -liberaaleja ja ajan myötä monilla laitoksilla voitti jäykkä vasemmistolainen ideologia. Kuten Martin Jay on kirjoittanut, “[..,] ei voida epäillä, etteikö kriittinen teoria olisi saavuttanut odottamattoman turvattua – ehkäpä ironisesti jopa kanonista – statusta keskeisenä teoreettisena impulssina tämän päivän akateemisessa elämässä.”97(98) (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)

David Horowitz, yhdysvaltalainen uuskonservatiivi-kirjoittaja ja FrontPage Magazine -verkkolehden päätoimittaja oli läsnä yliopistokampusten poliittisen korrektiuden synnyssä:

No, olin radikaali 60-luvulla. Olin marxilainen ja tiedätkö, kavereitani olivat ihmiset kuten Tom Hayden. Olin päätoimittajana vasemmiston tuon ajan suurimmassa aikakauslehdessä The Ramparts. Mutta Frankfurtin koulukunta oli tärkeä marxismille, koska he eivät enää oikeastaan uskoneet tulevaisuuteen. He uskoivat vain tuhoamiseen. Kapitalismin tuhoamiseen, tiedätkö, “porvarilisen demokratian” tuhoamiseen, siksi me olisimme sitä kutsuneet. Ja jos katsot tämän päivän kampuksia, sellainen nihilismi on todellisuudessa hallitseva teema. Siis hyökkääminen Amerikkaa vastaan.99

Marcuse keksi fraasin “Make love, not war”100 ja hänen vaatimukseensa seksuaalisesta vapautuksesta viitattiin joskus inspiraationa suosituille 1960-luvun sloganeille, kuten “Do your own thing” ja “If it feels good, do it”. Sellainen oli hänen vaikutusvaltansa niin Amerikassa kuin Euroopassakin, että Ranskan opiskelijalevottomuuksien aikana toukokuussa 1968 aktivistit kantoivat kylttejä, joissa luki “Marx, Mao ja Marcuse”.

Martin Jay:

Ja sitten 1960-luvulla heidät löysivät uudelleen opiskelijat, jotka katsoivat menneisyyteen heidän tekemäänsä työtä, ja löysivät uudelleen lähteen ei-perinteiselle, ei-kommunistiselle marxismille, jonka he havaitsivat inspiraatioksi 1960-luvun opiskelijaliikkeelle. Hänestä tuli eräänlainen julkkis. Pariisissa oli banderolleja ”Marx, Mao ja Marcuse”…101

Breshears:

Ajoittain Frankfurtin koulukunta itsekin on joutunut oman radikaalin ideologiansa uhriksi. Alkuvuodesta 1969 Frankfurtin yliopisto jouduttiin sulkemaan tilapäisesti kun opiskelijamielenosoittajat julistivat lakon ja valtasivat useamman yliopiston rakennuksista. Kun opiskelijat tulivat valtaamaan Frankfurtin koulukunnan tiloja, Instituutin johtajat Ludwig von Friedeburg ja Theodor Adorno vastasivat samalla lailla kuin halveksittavat porvarilliset hallinnoijat olivat tehneet muualla Euroopassa ja Amerikassa: he kutsuivat poliisin karkottamaan barbaarit. Sitten muutama kuukausi myöhemmin naismielenosoittajat ryntäsivät luokkahuoneeseen, jossa Adorno oli luennoimassa, ja järjestivät symbolisen protestin, paljastaen rintansa ja raivoten seksistisestä sorrosta. Adornoa tämä ei huvittanut eikä ilahduttanut, vaan hän joutui pienen hetken saman törkeyden, häirinnän ja katuteatterin (tai tässä tapauksessa lavateatterin) uhriksi, mitä uusmarxilaiset ovat sponsoroineet ja kannustaneet vuosikymmeniä.102 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)

Esko Salminen kirjassaan Viestinnällä vallankumoukseen (lainauksen lähteet sen alla):

Länsimaisen vasemmistoradikalismin kehto oli Yhdysvalloissa. Sanottiin, että USA:sta lähti niin hyvä kuin pahakin. Ylioppilasvallankumouksen väkivaltainen julkisivu näyttäytyi ensimmäisen kerran vuonna 1964 Berkeleyn kampuksella kapinan muodossa. Naisliike aktivoitui sekin Yhdysvalloissa 1960-luvulla, samoin värillisten kapina, niin sanottu ”musta valta”. Yhdysvalloista kumousaatteet levisivät eri muodoissa Länsi-Saksan, Ranskan, Italian ja Englannin kautta Pohjoismaiden yliopistokampuksille…



Merkittävin ero Suomen ja muun Länsi-Euroopan kapinoinnin välillä oli siinä, että muualla kuin Suomessa ei syntynyt laajaa Neuvostoliiton ja Itä-Saksan eli Saksan Demokraattisen Tasavallan palvontaa. Maolaisia ryhmiä oli kyllä Länsi-Euroopassa...(103)

Vuodesta toiseen jatkunut vallankumouksen saarnaaminen alkoi 1970-luvulle tultaessa ärsyttää jo vasemmistolaisiakin. Päivän Sanomien päätoimittajana 1950-luvun lopussa tunnettu kirjailija Matti Kurjensaari kirjoitti päiväkirjaansa 12.3.1971 tulleensa epätoivoiseksi, kun maassa jossa elintaso oli maailman korkeimpia, jatkuvasti yllytettiin työväkeä lakkoihin…

Kurjensaari purki myöhemmin sydäntään turhista ylioppilaskapinoista myös tasavallan presidentti Urho Kekkoselle yhteisillä kävelylenkeillä Seurasaaressa. Kurjensaaren mukaan ”uskonvimmaiset kommunistit terrorisoivat Suomessa ympäristöään, heillä oli taipumus omaksua besserwisserin asenne”. Kirjailijan mielestä nyt oli liian helppoa olla vasemmistoradikaali, yhteiskunta suorastaan palkitsi siitä viroilla ja nousujohteisella uralla. 1930-luvulla vasemman laidan radikalismi vaaransi hengen, Kurjensaari valitti.5 (104)



TV-sukupolven kapina


Yliopistojen rauhaa järkytti Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla ylioppilasvallankumous. Kapina järjestäytyi kaikkialla suoranaiseksi liikkeeksi, ja sen alkuna pidetään aiemmin mainittuja Berkeleyn levottomuuksia. Kapina oli kiihkeimpinä vuosinaan nimenomaan opiskelijaliike, vaikka sitä jossakin määrin, esimerkiksi Suomessa, tuki työväestön lakkoilu. Kapinan voimaa lisäsivät Suomen perinteisesti vahvat ylioppilasjärjestöt ja -lehdet, Helsingissä Ylioppilaslehti ja Tampereella Aviisi.

Kapina suuntautui kehittyneiden teollisuusmaiden markkinatalousideologiaa ja valtarakenteita vastaan. Uusvasemmisto nojautui ensin Frankfurtin koulukunnan filosofien ajatuksiin Herbert Marcuseen ja Jürgen Habermasiin. Suomessa suunnannäyttäjäksi nostettiin myös englantilainen vapaan kasvatuksen apostoli A. S. Neil.

Suomessakin kulttuuriliberalismi muuttui ensin kulttuuriradikalismiksi ja vuonna 1968 antiautoritaarisuudeksi. Professori Antti Eskolan mukaan tarvittiin ennen muuta vallassaolijoista piittaamatonta anarkiaa. Normeja oli koko ajan rikottava. Eskola ihaili Ranskan, Saksan ja muiden Euroopan maiden levottomuuksia teoksessaan Suomi sulo Pohjola. Tätä ajanjaksoa on kutsuttu ”rähinäkaudeksi”.

Moraalisten perusarvojen ja suomalaisen historiakäsityksen pilkkaamisen jälkeen nuorison protesti löysi yhtenäisen ideologian ja ohjelman marxismista. Se oli Suomessakin selkeä protesti porvarillisia arvoja vastaan. Nuorisoradikaalit kävelivät vanhoilliselta tuntuvan sosiaalidemokratian yli. Jälkimmäiset menettivät otteensa nuorisosta, joka alkoi liittyä sankoin joukoin SKDL:ään.31(105)

Tämä nuoriso nousi tiedotusvälineiden, varsinkin Yleisradion ja ylioppilaslehtien, vauhdittamana näyttävään kapinaan omaa hyvinvointiaan rakentavaa suomalaista yhteiskuntaa vastaan. Osin radikalismin aatteellisena perustana oli yleinen ideaali – vaadittiin tasa-arvoa, demokratiaa ja osallistumista. Varsin pian merkittävä osa kapinallisista kuitenkin solui tai loikkasi ”yleisvasemmiston” riveihin marxilaiseen leiriin, koska Karl Marx antoi tapahtumille yksinkertaisen maailmanselityksen. Sitä vahvat tiedotusvälineet, kuten televisio, hehkuttivat uudella tavalla…

[…] Monen motiivina oli lisäksi puhdas opportunismi, laskelmointi nopeasta ja varmasta yhteiskunnallisesta noususta…

Neuvostoliittoa ihailevat ja muutkin vasemmistoradikaalit tähtäsivät kumoukseen monilla tasoilla: esimerkkeinä tiedotusvälineiden omistus, yhteiskuntajärjestelmä, yliopistot, seksuaalisuus, kirkko ja uskonto. 1960-luvun radikalismi muutti pysyvästi henkisen ilmaston muun muassa seksuaalisuuden, alkoholin käyttötapojen, kansainvälisyyden ja sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta.(106)

Erityisen kielteiset vaikutukset koko taistelulla oli korkeakoulujen ja elinkeinoelämän suhteisiin. Jyrkimmät vastakohdat itse taistelussa vallitsivat Helsingin ja Tampereen yliopistojen yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa, missä marxilaisten kannatus oli opiskelijoiden keskuudessa vahvinta – Tampereella myös opettajakunnan kannatus oli vahvaa. Kapinointi oli Sosialistisen opiskelijaliitoon [sic] SOL:n suuri voimannäyte. Vihjeen siitä mihin SOL olisi valtaansa käyttänyt antaa syksyllä 1974 julkaistu niin sanottu ”Musta Kirja. Todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa”. Tavoitteena oli ”kapitalististen” oppikirjojen sensurointi neuvostovastaisina ja poisto yliopistoista marxilaisin perustein.

[…] Ei ihme, että myöhempi vihreä poliitikko ja puoluejohtaja Satu Hassi on todennut: ”Luojan lykky, ettei meillä silloin ollut oikeasti valtaa.”40(107)

5 Kurjensaari, 1973, esim. 50-62.
31
Eskola, Suomen tieteen historia IV, 2002, 287-316.
40
Eskola, Suomen tieteen historia IV, 317.



Uusi proletariaatti ja poliittinen korrektius

 
poliittisesti korrekti
adj. lyh. PC
 
1. Tukee laajaa sosiaalista, poliittista ja koulutuksellista muutosta, erityisesti historiallisten vääryyksien korjaamiseksi sellaisissa asioissa kuin rotu, luokka, sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen.
2. Ollaan ylettömän huolehtivaisia vähemmistöistä, usein muiden asioiden kustannuksella.
 
-The American Heritage® Dictionary of the English Language108

Viimein 1960-luvulla löytyi tuo uusi proletariaatti, kun Marcuse vastasi Horkheimerin 1930-luvun alussa esittämään kysymykseen siitä, kuka voisi korvat työväenluokan vallankumouksen toimijana.

David Horowitz:

Eli sinun piti löytää uusi kannattajakunta, olivatpa ne sitten opiskelijoita tai mustia tai naisia tai homoja tai mitä ikinä lienevätkään, ja Marcusella oli joustava marxismi, joka sopi tähän.109
Martin Jay vahvistaa Frankfurtin koulukunnan roolin niiden uhriryhmien luomisessa, jotka muodostavat poliittisesti korrektin koalition:
Mutta työväenluokka ei esittänyt sitä hegemonista roolia, jota perinteinen marxismi oli odottanut siltä; joten opiskelijat, mustat, muut vähemmistöryhmät, naiset ja niin edelleen olivat, he toivoivat, ainakin kykeneviä liittymään yhteen.110
Perinteinen taloudellinen marxistinen teoria voidaan yksinkertaistetusti selittää näkökulmaksi, jonka mukaan kapitalismi luo yhteiskunnan, jossa valtasuhde yläluokan ja työväenluokan välillä on epätasapainossa, mikä puolestaan luo yhteiskunnallisia ongelmia.

Kulttuurimarxismi taas on ideologia, joka perustuu marxilaiselle analyysille valtasuhteista. Se ottaa tuon perinteisen taloudellisen marxismin näkemyksen valtasuhteista ja soveltaa sitä länsimaiseen yhteiskuntaan ja seuraaville alueille:

- Sukupuoli (mies/nainen)
- Perhe (ydinperhe/vaihtoehtoperhe)
- Seksuaalinen suuntautuminen (heteroseksuaali/homo)
- Rotu (valkoinen/ei-valkoinen)
- Kulttuuri (eurooppalaiset/ei-eurooppalaiset, suomalaiset/ei-suomalaiset, länsimaiset/ei-länsimaiset jne.)
- Uskonto (kristinusko/ateismi)

Kaikkein sorretuin ihminen tämän näkemyksen mukaan olisi negroidi, muslimi, homoseksuaali nainen, jolla olisi jokin vaikea vamma. Kaikkein etuoikeutetuin ihminen taas olisi valkoinen, heteroseksuaali, kristitty mies.

Kulttuurimarxilainen menee niinkin pitkälle, että rankaisee jälkimmäistä tämän etuoikeudesta ja lähtee sitten leimaamaan tätä oletusarvoisesti sortajaksi, huolimatta tämän yksilöllisistä aiemmista ja tulevista toimista sekä toiveista.

Taloudellinen marxismi - yliyksinkertaistettuna - näkee valtasuhteet ja sitten pyrkii ottamaan rahan niiltä, joilla sitä on, ja antamaan niille, joilla ei ole, uudelleenjakaakseen vaurautta.

Kulttuurimarxismi - yliyksinkertaistettuna - näkee valtasuhteet ja sitten pyrkii ottamaan yhteiskunnallisen vallan niiltä, joilla sitä on ja antamaan niille, joilla sitä ei ole, uudelleenjakaakseen yhteiskunnallista valtaa.

Lopputuloksena on siis yhteiskunta, joka kohottaa ei-valkoisia, homoseksuaaleja, ja naisia vahvoina ja hyvinä samalla kun rankaisee valkoisia, heteroseksuaaleja miehiä heikkoina, tylsinä ja pahoina.

Kulttuurimarxismi käyttää kriittistä teoriaa haastaakseen perinteiset länsimaiset normit ja muuttaakseen kulttuuria hyödyttääkseen "sorrettuja" ryhmiä. Toisena työkaluna tässä on poliittinen korrektius, joka tekee normien haastamisesta poliittisesti korrektia ja joka palkitsee sorrettujen ryhmien voimakkaasta kannattamisesta samalla kun demonisoi tai patologisoi ihmisiä, jotka vastustavat länsimaisten normien ja kulttuurin haastamista.

Valkoisten, heteroseksuaalien, kristittyjen suomalaisten ydinperheissä elävien miesten kritisoiminen liian tylsäksi ja liian syrjiväksi ryhmäksi on yleistä kulttuurimarxilaisessa vasemmistossa ja kaikissa piireissä, jotka ovat saaneet siltä vaikutteita.

William S. Lind, yhdysvaltalainen sotilasasiantuntija ja konservatiivinen poliittinen kommentaattori:

Jos katsomme sitä analyyttisesti, jos katsomme sitä historiallisesti, saamme nopeasti selville juuri mitä se on. Poliittinen korrektius on kulttuurimarxismia. Se on marxismia käännettynä taloudellisista kulttuurilisiin termeihin. Se on pyrkimys, joka juontaa – ei 1960-luvulta ja hipeistä ja rauhanliikkeestä – vaan ensimmäisestä maailmansodasta. Jos vertaamme poliittisen korrektiuden perus-opinkappaleita klassisen marxismin kanssa, samankaltaisuudet ovat hyvin ilmeisiä.
Ensinnäkin, molemmat ovat totalitaristisia ideologioita. Poliittisen korrektiuden totalitaristinen luonne ei paljastu missään niin selvästi kuin yliopistokampuksilla, joista monet ovat tässä vaiheessa pieniä muratinpeittämiä Pohjois-Koreoita, joilla opiskelija tai opettajakunnan jäsen, joka uskaltaa ylittää sukupuolifeministin tai homojen oikeus-aktivistin asettamat rajat, tai paikallisen mustien tai hispanisten ryhmän, tai minkä tahansa muun pyhimyksiksi julistetuista ”uhri”-ryhmistä, joiden ympärillä PK pyörii, löytää pian itsensä oikeudellisista ongelmista. Yliopiston pienen oikeusjärjestelmän sisällä he kohtaavat muodollisia syytteitä – jotkut salaisia oikeudenkäyntejä – ja rangaistuksen. Tuo on pieni silmäys siihen tulevaisuuteen, jota poliittinen korrektius aikoo maalle kokonaisuutena.





Todellakin, kaikki ideologiat ovat totalitaristisia, koska ideologian perusolemus (huomauttaisin, että konservatismi oikein ymmärrettynä ei ole ideologia) on ottaa jokin filosofia ja sanoa, että tämän filosofian mukaan joidenkin asioiden täytyy olla tosia – kuten että koko kulttuurimme historia on naisten sortamisen historiaa. Koska todellisuus on tämän kanssa ristiriidassa, todellisuus täytyy kieltää. Täytyy tulla kielletyksi tunnustaa historiamme todellisuus. Ihmiset täytyy pakottaa elämään valheessa, ja koska ihmiset luontaisesti ovat vastahakoisia elämään valheessa, he luontaiset käyttävät korviaan ja silmiään katsomaan ja sanovat, “Hei, odotapas hetki. Tämä ei ole totta. Voin nähdä, että se ei ole totta”. Valtion voima täytyy laittaa valheessa elämisen vaatimuksen taakse. Siksi ideologia poikkeuksetta luo totalitaristisen valtion.

Toiseksi, poliittisen korrektiuden kulttuurimarxismilla, kuten taloudellisella marxismillakin, on yhden tekijän historianselitys. Taloudellinen marxismi sanoo, että kaiken historian määrittää tuotantovälineiden omistus. Kulttuurimarxismi – tai poliittinen korrektius – sanoo, että kaiken historian määrittää valta; millä rodun, sukupuolen jne. määrittelemillä ryhmillä on valta mistä muista ryhmistä. Millään muulla ei ole väliä. Kaikki kirjallisuus on todellakin siitä. Kaikessa menneisyydessä on kyse tuosta yhdestä asiasta.

Kolmanneksi, aivan kuten klassisessa taloudellisessa marxismissa tietyt ryhmät, ts. työläiset ja talonpojat, ovat a priori hyviä ja toiset ryhmät, ts. porvaristo ja pääomanomistajat ovat pahoja, poliittisen korrektiuden kulttuurimarxismissa tietyt ryhmät ovat hyviä – feministinaiset (vain feministiset naiset, ei-feministisiä naisia ei katsota olevan olemassa), mustat, hispaanot, homoseksuaalit. Nämä ryhmät määritellään “uhreiksi” ja näin ollen ne ovat automaattisesti hyviä huolimatta siitä, mitä mitkään niistä tekevät. Samaan tapaan valkoiset miehet määritellään automaattisesti pahoiksi, ja näin ollen heistä tulee sama kuin porvaristo taloudellisessa marxismissa.

Neljänneksi, niin taloudellinen kuin kulttuurillinenkin marxismi nojaa pakkolunastukseen. Kun klassiset marxilaiset, kommunistit, ottivat vallan maassa kuten Venäjällä, he pakkolunastivat porvaristolta, he veivät näiden omaisuuden. Samalla lailla, kun kulttuurimarxilaiset ottavat vallan yliopistokampuksella, he pakkolunastavat sellaisten asioiden kautta kuten opiskelupaikkakiintiöt. Kun valkoiselta akateemiset pääsyvaatimukset täyttävältä opiskelijalta kielletään opiskelupaikka yliopistoon mustan tai hispaanon hyväksi, joka ei ole yhtä pätevä, valkoista opiskelijaa pakkolunastetaan. Ja todellakin, Affirmative action* koko yhteiskunnassamme tänä päivänä, on pakkolunastusjärjestelmä. Valkoisten omistamat yritykset eivät saa sopimusta, koska sopimus on varattu yritykselle, jonka omistaa, sanotaan vaikka hispaanot tai naiset. Joten pakkolunastus on periaatteessa työkalu molemmille marxismin muodoille.

Ja lopulta, molemmilla on analyysimetodi, joka antaa automaattisesti halutut vastaukset.  Klassiselle marxilaiselle se on marxistinen kansantaloustiede. Kulttuurimarxilaiselle se on dekonstruktio. Dekonstruktio käytännössä ottaa minkä tahansa tekstin, poistaa siitä kaiken merkityksen ja laittaa siihen sitten haluamansa uuden merkityksen. Niinpä huomaamme, että kaikessa Shakespearessa on kyse naisten sorrosta, tai Raamatussa on todellisuudessa kyse rodusta ja sukupuolesta. Kaikki nämä tekstit ovat heille yhtä käyttökelpoisia, mikä todistaa, että “kaikessa historiassa on kyse siitä, millä ryhmillä on valta mistä toisista ryhmistä”. Niinpä meille vanhasta Neuvostoliitosta tutun klassisen marxismin samankaltaisuudet tänä päivänä poliittisena korrektiutena tuntemamme kulttuurimarxismin kanssa ovat ilmeisiä.111

* Suomessa Helsingin kaupunki lanseerasi työhönottopolitiikassaan samaa käytäntöä tarkoittavan termin “positiivinen syrjintä”; pääkaupunkiseudun Metro-lehti taas käytti samasta asiasta nimitystä ”ohituskaista työelämään”, suom. huom.


Kulttuurimarxismi kannattaa erilaisten mielipiteiden ja arvojen suvaitsemista, jos ne vain poikkeavat länsimaiden aiemmista perinteisistä kulttuurinormeista. On huvittavaa, kuinka voi usein huomata kulttuurimarxilaisten argumentoivan suvaitsevaisuuden puolesta puolustamalla suvaitsemattomuutta. Tämä johtuu siitä, että suvaitsemattomuus sopii oikein hyvin, kunhan se on ei-länsimaista ja ei-valkoista. Esimerkki tästä on se, kuinka vahva vastenmielisyys homoseksuaalisuutta ja feminismiä kohtaan sallitaan maahanmuuttajaryhmille, kuten esimerkiksi muslimeille, joiden kohdalla tehdään näin poikkeus välttämättömänä uhrina moninaisuuden eteen.

Breshears:

[...] Lainaten avaintaktiikkaa Leniniltä ja varhaisemman kauden kulttuurimarxilaisilta, liberaalit ja vasemmistoradikaalit alkoivat leimata konservatiivisia ajatuksia "poliittisesti epäkorrekteiksi". Viittaus oli, että ainoastaan liberaalit elitistit todella ymmärsivät poliittisen puhdasoppisuuden parametrit ja että kaikki ajatukset noiden rajojen ulkopuolella olivat tietämättömiä, epärealistisia ja/tai moraalittomia.

Marcusen vuoden 1965 essee “repressiivisestä toleranssista”112 määritti ennen kaikkea sen, mitä nyt pidetään poliittisena korrektiutena. Hän julisti, että kapitalistiset demokratiat ovat sisäsyntyisesti totalitaristisia ja näin ollen selektiivistä tai “diskriminatorista muotoa” toleranssista tulisi käyttää sen varmistamiseksi, että marginalisoitujen vähemmistöjen mielipiteet tunnustetaan. Oli täysin sopivaa, hän väitti, hiljentää ”repressiivinen” suvaitsemattomuus (ts. konservatiiviset mielipiteet) vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseksi. Sanan- ja ilmaisunvapautta voitiin säännellä, jotta tukahdutettaisiin suvaitsemattomat konservatiiviset näkemykset ja käytös ja edistettäisiin reilumpaa ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Marcusen sanoin, ”Suvaitsevaisuuden vapauttaminen tarkoittaisi suvaitsemattomuutta oikeiston liikkeitä kohtaan ja suvaitsemista liikkeitä vasemmalta kohtaan.”113 Esseessään hän kritisoi valtavirtaliberaaleja siitä, että nämä eivät taistelleet konservatiivisia arvoja ja muita “pahuuksia” vastaan kunnolla, teema, jonka uusvasemmistolainen laulaja-laulunkirjoittaja Phil Ochs sisällytti purevaan satiiriinsa liberaalien tekopyhyydestä nimeltä “Love Me, I’m a Liberal.”114

Vuonna 1969 Marcuse kirjoitti esseen An Essay on Liberation115 jossa hän vaati systemaattista lähestymistapaa kulttuurilliseen kumoustyöhön, mukaan lukien lingvistinen vallankumous avainsanojen ja termien merkityksien muuttamiseksi (ja hämmentämiseksi). Aistien, että ajat todella olivat muuttumassa [kuten Bob Dylan laulaa laulussaan “The Times They Are a-Changin’“, suom. huom.], hän juhli kaikkia 1960-luvun vapautusliikkeitä kansalaisoikeuksista vastakulttuuriin, opiskelijakapinoihin, naisten vapautukseen, homojen vapautukseen ja jopa Vietcongiin. Hyödyntäen taitavasti rotupolitiikkaa, hän demonisoi valkoiset miehet Amerikan ongelmien lähteenä ja vaati mustia nousemaan ja tulemaan kokonaisvaltaisen sosiaalisen ja poliittisen vallankumouksen etujoukoksi...116 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)

Jopa Martin Jay, Frankfurtin koulukunnan ihailija, myöntää Marcusen totalitaristisen aspektin:

Ehkäpä hänen kaikkein merkittävin esseensä mitä vaikutukseen tulee. Yksi, jota emme ole edes maininneet, essee ”repressiivisestä toleranssista”. Kirjoitettu 60-luvun lopulla, joka väitti, että koska eri uskomusten suvaitseminen ei tuota mitään toimintaa, koska jokainen uskomus näytti tasa-arvoiselta kaikkien muiden kanssa. Rasistinen ja uusfasismi ja militarismi saivat saman painoarvon kuin ne, jotka olivat pasifistisia ja emansipatorisia. Tämä johti lopulta poliittisen korrektiuden ja epäkorrektiuden ongelmiin 1980-luvulla. Eli jos sinulla oli vahva käsitys siitä, kuka oli poliittisesti korrekti, sinä saatoit sitten olla suvaitsematon niitä kohtaan, jotka eivät olleet, ja joskus tätä voitiin käyttää lupana, ihmisillä vasemmalla, kieltää sananvapaus niiltä ihmisiltä, joiden kanssa he olivat eri mieltä.117

Juha Ahvio, teologian tohtori, dosentti ja vapaa tutkija tv-haastattelussa:

[…] on syytä muistaa, että mitä esimerkiksi Herbert Marcuse kirjoitti 60-luvun lopulla, artikkelissa, jonka hän otsikoi tämmöisellä käsitteellä kuin ”Repressiivinen toleranssi”. Siis toleranssi tarkoittaa hyväksymistä, mutta repressiivinen tarkoittaakin sitten tämmöistä pakottamista ja tukahduttamista. Eli hän määritteli siis tilanteen semmoiseksi, että koska nyt nämä vallitsevat, jotka nyt porvarillisessa yhteiskunnassa, perinteisessä oikeisto-konservatiivisessa yhteiskunnassa vallitsee nämä rakenteet ja käsitykset, ne ovat sortavia rakenteita ja se näennäisen liberaali, klassisen liberaali, konservatiivinen vapauskäsitys, niin se ei ole aitoa vapautta ollenkaan, ja se on sortoa, eli se on pahaa ja väärää. Niin aitoon vapautukseen ja vapauteen päästään itse asiassa tukahduttamalla nämä väärät vapaustulkinnat, väärät ideat, väärät rakenteet, koska ne on oikeastaan tukahdutettava yhteiskunnasta, koulumaailmasta, kulttuurista, lehdistöstä, kirkoista, koska näissä rakenteissa jos ne elävät, niin marxilaisen käsityksen mukaan niin nehän supressoivat, eli siis sortavat ihmisiä, nämä rakenteet on muutettava. Siispä väärät ideat on putsattava pois, ne on tukahdutettava, niiltä on kiistettävä olemassaolon oikeutus ja ainoastaan oikealla tavalla vapauttavia ja suvaitsevia ideoita saa vain sallia.  Eli tässä on nyt se vanha ajatus, että jos et kannata minun rauhanohjelmaani, niin taatusti nyt tulee turpaan ja äkkiä. Eli siis siinä uhataan tällaisella vapauttavalla väkivallalla käytännössä, jos et hyväksy tätä suvaitsevaisuutta, mitä me ajamme.118

Ei ole mikään sattuma, että tänä päivänä poliittisen korrektiuden valvojat ovat kärkkäitä leimaamaan vastustajansa fasistisiksi tai vihjaamaan, että nämä tarvitsevat psykiatrista hoitoa ”hienotunteisuuskoulutuksen” muodossa. Frankfurtin koulukunta ei nimittäin Amerikkaan tultuaan soveltanut pelkästään kriittistä teoriaa amerikkalaiseen yhteiskuntaan, vaan myös lisäsi joitakin uusia aineksia. Yksi oli Instituutin niin kutsutut ennakkoluulotutkimukset (Studies in Prejudice), jotka huipentuivat vuonna 1950 Theodor Adornon valtavan vaikutusvaltaiseen kirjaan Authoritarian Personality119. Siinä Adorno väitti, että amerikkalaiset omasivat monia fasistisia ominaisuuksia ja että jokainen, joka tuki perinteistä amerikkalaista kulttuuria, oli psyykkisesti epätasapainoinen. Tässä teoksessa kristityn, valkoisen heteroseksuaalimiehen kritiikki yhdistyy sosiologisiin ja psykologisiin huomioihin ja analyyseihin, joissa vanhemmuus, ylpeys omasta perheestä, kristinusko ja rakkaus omaa maata kohtaan selitetään mielisairautena.



 

Breshears:

Authoritarian Personality kannatti näkemystä psykopolitiikasta, joka perustui Freudin arveluttavalle teorialle alitajunnasta. Huolimatta sellaisesta tieteellisesti kyseenalaisesta perustasta, Adorno väitti intohimoisesti ja auktoriteetin olemuksella. Hän oli pureva konservatiivien ja traditionalistien halveksunnassaan, jotka hänen mukaansa eivät siis pelkästään olleet väärässä, vaan myös henkisesti häiriintyneitä. Adornon mukaan vain henkisesti terve henkilö on ”aito liberaali” – tulisen itsenäinen, suvaitsevainen (paitsi tietysti traditionalisteja kohtaan) ja sitoutunut egalitarismiin sekä ”sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen” (tietysti siten kuin radikaali vasemmisto sen määritteli).

Markkinointinäkökulmasta kirjan pääteemana oli Adornon rakentama “F-Skaala” (Fasisti-skaala) -pisteytysjärjestelmä, joka perustui yhdeksälle useamman termin persoonallisuusmuuttujalle, jotka nykyään liitetään poliittiseen korrektiuteen. Adornon mukaan fasistinen luonnetyyppi identifioi vahvasti seuraavien piirteiden kanssa:

•  Sovinnaisuus: jäykkä sitoutuminen sovinnaisiin keskiluokkaisiin arvoihin.
• Autoritaarinen alistuminen: alistuva ja kritiikitön suhtautuminen moraalisia auktoriteetteja kohtaan.
• Autoritaarinen aggressiivisuus. Taipumus soveltaa sovinnaisia arvoja muihin tai pakottaa muita noudattamaan niitä.
•  Anti-intraseptio: subjektiivisen, mielikuvituksellisen tai intuitiivisen vastustaminen.
• Taikauskoisuus ja stereotyyppisyys: usko yliluonnolliseen tai mystiseen. determinismiin ja taipumus jäykkien luokittelujen käyttämiseen ajattelussa (ts. rodullinen, etninen ja sukupuoliennakkoluuloisuus).
•  Valta ja kovaluontoisuus:  liiallinen kiinnostus dominanssiin-submissioon, vahvaan-heikkoon, johtajaan-seuraajaan: samaistuminen  voimakkaisiin hahmoihin; liioiteltu voiman ja kovuuden esittäminen.
•   Tuhoavuus ja kyynisyys: yleistynyt vihamielisyys ja taipumus parjata muita.
•  Projektiivisuus: taipumus uskoa, että maailmassa tapahtuu hillittömiä ja vaarallisia asioita” (ts.  konspiratoriaalinen ajattelutapa).
• Sukupuolisuus. Liioiteltu huoli sovinnaisesta sukupuolimoraalista ja kiinnostus toisten seksuaalielämää kohtaan.120
 
Freudilta ja Frommilta lainaten Adorno väitti, että “autoritaarisen syndrooman” kasvualusta oli patriarkaalinen perhe, jota johti “ankara ja etäinen” isä. Sellaisissa skenaarioissa, hän väitti, lapset tukahduttavat sisäsyntyisen vihamielisyytensä ja heistä tulee passiivis-aggressiivisia, mikä tuottaa vakavia mielenterveyden häiriöitä, kuten sadomasokismia. Vastakohtana tälle henkisesti terveiden lasten perheet olivat matriarkaalisempia, epäsovinnaisempia, vähemmän status-tietoisia ja vähemmän vaativia. Sellaisissa perheissä vanhemmat olivat rakastavia ja helliä, mutta äiti, joka oli hoivaava mutta myös vahva ja itsenäinen, oli selkeästi hallitseva osapuoli.
 
Adornon mukaan tämä selitti, miksi fasistisesta persoonallisuudesta puuttui empatiaa ja myötätuntoa muita kohtaan. Alun perin hän identifioi autoritaarisen fasistin antiteesiksi periaatteellisen ja henkisesti tasapainoisen “vallankumouksellisen”, mutta kun hän lopulta julkaisi tutkimuksensa, hän viittasi tähän vaihtoehtoiseen luonnetyyppiin “liberaalina” tai “demokraattina” – termeinä, jotka olivat huomattavasti vähemmän kiistanalaisia.121 Liberaalin prototyyppi oli itsenäinen ajattelija, joka oli sitoutunut ”edistykselliseen sosiaaliseen muutokseen” ja jolla sattumalta oli samat arvot ja ominaisuudet kuin Adornolla ja tämän uusmarxilaisilla kollegoilla. Adorno oli löytänyt itsensä omassa tutkimuksessaan, jonka on täytynyt tulla mitä mieluisimpana yllätyksenä.
 
[HUOMAUTUS: Monet ovat huomauttaneet Adornon tutkimuksen subjektiivisesta ja problemaattisesta luonteesta, kuten myös hänen simplistisestä konservatiivien karikatyyristään. Erityisen kattavaa kritiikkiä on julkaissut Paul Gottfried (After Liberalism: Mass Democracy in the Managerial State122) ja Martin Jay kirjansa mukana tulevissa huomautuksissa. Erityisen huomionarvoisia ovat ne, jotka kritisoivat Adornon poliittista puolueellisuutta tutkimuksessa. Edward Shils esimerkiksi kyseenalaisti, miksi autoritaarisuus liittyi pelkästään fasismiin eikä kommunismiin ja miksi F-Skaala ei ollut ”K-Skaala” tai “T-Skaala” (kuten totalitaristinen)?123 Ilmeisesti huolimatta kaikesta retoriikastaan ”suvaitsevaisuudesta”, vasemmistolaiset, kuten Adorno, olivat aivan yhtä puolueellisia ja suvaitsemattomia kuin halveksimansa konservatiivit. Katso Martin Jay, s. 244-48.]…

Kuten aiemmin mainittiin, Adornon kirja Authoritarian Personality oli uraauurtava ja vaikutusvaltainen teos uusmarxilaisessa psykopolitiikassa. Hänen F-Skaalansa ja strategiansa liittää sovinnaiset keskiluokkaiset arvot fasismiin ja mielisairauteen oli yhtä nerokas kuin epärehellinenkin. Monessa mielessä hän määritti sodan säännöt kulttuurisodassa ja onnistui laittamaan konservatiivit (ja useimmat kristityt) selkeästi puolustuskannalle.124 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)

Nykyään on hyvin yleistä, että kulttuurimarxilainen kutsuu vastustavaa poliittista kantaa fobiaksi, eli toisin sanoen irrationaaliseksi jonkin asian peloksi. Viimeaikoina on kuultu paljon ksenofobiasta, homofobiasta ja islamofobiasta. Russofobiasta kuultiin vielä Jeltsinin aikaan, kun Venäjän johto oli kulttuurimarxilaisille mieleen, mutta ei enää Putinin palautettua Venäjän takaisin autoritäärisemmälle kurssille, jonka jälkeen "Venäjän pelosta" on tullut tietysti aivan luonnollista ja perusteltua.

Kun keskivertokansalainen kuulee termin ”poliittinen korrektius”, jos se ylipäänsä hänelle mitään sanoo, hänelle todennäköisesti tulee siitä mieleen ainoastaan hassut sekä alati lisääntyvät ja muuttuvat kiertoilmaukset, eli kielenhallinta; uudiskieli, jonka George Orwell näki ennalta romaanissaan Vuonna 1984.125 Kaikkein tutuimpia ovat uudet poliittisesti korrektit nimitykset eri etnisille tai rodullisille ryhmille, koska niitä joutuu käyttämään useimmin ja niiden käyttämättä jättämisestä tai virheellisestä käytöstä seuraa enemmän tai vähemmän ikävyyksiä lähes aina ja yleensä heti. Kulttuurimarxismin työkalupakkiin sen tavoitellessa poliittisesti korrektia yhteiskuntaa kuuluu yritys määrittää tai uudelleenmäärittää sanoja ja käsitteitä siten, että ne palvelevat poliittisia tarkoitusperiä. Hallitsemalla jokapäiväistä kieltämme, levitetään kulttuurimarxismin näkökulman mukaista uudelleenmuokattua ajatusta sanoista ja käsitteistä.



Joitakin esimerkkejä uudiskielestä meiltä ja maailmalta:

Rikkinäinen koti -> dysfunktionaalinen perhe

Viidakko –> sademetsä (Sademetsä on onnellinen paikka, jossa Disney-hahmot tanssivat ja laulavat. Viidakko taas on pelottava paikka, jossa on leijonia, tiikereitä, malariaa ja alkuasukkaita, jotka haluavat leikata pääsi irti ja keittää sen illalliseksi. Kuka tervejärkinen sellaisen nyt haluaisi pelastaa!?!)

Prostituoitu –> seksityöläinen

Sukupuolenvaihdos –> sukupuolenkorjaus

Amerikassa on ehdotettu vanhuksesta käytettäväksi sellaistakin termiä kuin "kronologisesti lahjakas" ja lihavasta "eri kokoinen henkilö" ( http://www.cyberpat.com/shirlsite/samples/polcor.html )

Mustalainen –> romani

Slummi –> haavoittuva yhteisö

Köyhä –> taloudellisesti marginalisoitunut

Aivopesu –> kognitiivinen mukauttaminen

Rampa –> liikuntarajoitteinen

Sokea –> näkövammainen

Pummi/Puliukko/kaikki, jotka mieluummin sekoittavat päätään kuin käyvät töissä tai opiskelevat –> syrjäytynyt

Laittomasti maassa oleva –> dokumentoimaton maahanmuuttaja

Rakentamalla uudiskielen, kulttuurimarxismi ottaa hallintaansa yhteiskunnan kielen ja piilottaa, suggestiivisella tavalla, sanan todellisen ja perimmäisen tarkoituksen ja näin ollen levittää haluttua mutta harhaanjohtavaa kuvaa todellisuudesta.

Kuten sanottu, poliittisesti korrektit termit muuttuvat alati niin, että asiaan oikeasti uskovatkaan eivät usein tahdo pysyä perässä; varsinkin mitä tulee etnisiä ja rodullisia ryhmiä tarkoittaviin termeihin. Merkillepantavaa myös on, että nuo ryhmät itse eivät ole kiinnostuneita nimistä, millä heitä kutsutaan, vaan se jää täysin kulttuurimarxilaisten ja heidän myötäjuoksijoidensa päänvaivaksi. ”Monirotuisuus” ja ”monikulttuurisuus”, jotka alun perin olivat uudiskielen sanoja maahanmuutolle, ovat maailmalla nyt kaksi sanaa, joihin kulttuurimarxilaiset katsovat tarttuneen liian paljon negatiivisia mielleyhtymiä ja näin ollen he ovat ryhtyneet muuttamaan käsitettä uudelleen: ”Monirotuisuus” ja ”monikulttuurisuus” ovat nyt korvautumassa sanoilla ”moninaisuus” ja ”rinnakkainelo”.

Kielen voima on keskeinen osa kulttuurimarxilaisten keinoja hallita yksilöiden päivittäisiä elämiä ja uudiskieltä käytetään mediassa laajalti vallan keskittämiseksi; ei pelkästään yksilöstä, vaan myös vaaleilla valittujen edustuslaitosten jäsenistä.

Ajatukset ovat voimakkaampia kuin aseet. Me emme antaisi vihollistemme pitää aseita, miksi meidän tulisi antaa heidän pitää ajatuksia? Josif Stalin126

Esko Salminen kertoo kirjassaan myös poliittisen korrektiuden kehityksestä Suomessa:

Informaatiosodan ytimenä olivat uudet marxilaisperäiset käsitteet sekä sanojen merkitysten muuttaminen ja suoranainen tuhoaminen. ”Demokratia” oli perinteisesti tarkoittanut valtiollista järjestelmää, jossa kansallisvapauksien turvana oli monipuoluejärjestelmä ja vaaleissa tarjoutuva mahdollisuus vaihtoehtoihin – ja suunnan muutokseen. Nyt demokratialla tarkoitettiin alastonta diktatuuria malliesimerkkinä Itä-Saksa eli Saksan Demokraattinen Tasavalta. Länsi-Saksan lehdissä ”DDR” saatettiin kirjoittaa sitaateissa. DDR oli johtavien länsisaksalaisten lehtien Die Weltin ja Bild Zeitungin mahtikustantajan Axel Springerin mukaan vain pelkkä väite eikä mikään valtion nimi. Suomessa DDR:stä, ”Siitä paremmasta Saksasta” muodostui vasemmistoradikaaleille, ja muillekin, Neuvostoliiton tavoin tiedotusalan ihannemalli, ja Itä-Berliinistä tuli jatkuva toiviomatkojen kohde.

Toimitustyön keskeiset käsitteet sananvapaus eli ennakkosensuurin kielto ja objektiivisuus eli sitoutumattomuus – käytännössä puolueettomuus ja todenmukaisuus – saivat informaatiosodassa uudet merkitykset. Perinteinen länsimainen sananvapaus ja objektiivisuus, koko journalistisen työn perusta, hämärrettiin ja tulkittiin marxilaisittain työväenluokan ehdoilla. Länsimaisen liberalismin ja sananvapauden puolustajana tunnettiin 1960-luvun lopulta lähtien Suomen johtava tiedotustutkija ja alan perusteoksien kirjoittaja, professori Osmo A. Wiio. Hän toimi liberaalien kansanedustajanakin vuosina 1975-1979.

Länsimaista objektiivisuutta edusti tähän aikaan ruotsalaisen tutkijan Jörgen Westerståhlin malli. Sen pohjana oli tekstien todenmukaisuus, tasapuolisuus ja neutraali esitystapa. Westerståhl joutui Suomessa uusvasemmiston arvostelun kohteeksi, koska informaatiolla ja objektiivisella totuudella oli marxilaisuudessa aivan oma sisältönsä. Se poikkesi Osmo A. Wiion mukaan normaalista kielenkäytöstä. Kyseessä oli hegeliläis-marxilainen ajatusrakennelma, jossa objektiivinen todellisuus vastasi Karl Marxin oppien mukaista todellisuutta, jossa yhteiskunta ymmärrettiin ”dialektisten ristiriitojen taistelukentäksi”. Punaiselle kiihotukselle, agitaatiolle tärkeimpiä olivat 1) porvarien ja työväenluokan, 2) sukupolvien, 3) miehen ja naisen sekä 4) kaupunkien ja maaseudun väliset ”ristiriidat”. Objektiivista informaatiota oli marxilaisten mukaan informaatio juuri näistä ”ristiriidoista”.

Esimerkiksi 1960-luvun lopulla suuren julkisen kiistan nostaneen Reporadion ”informatiivinen ja edistyksellinen ohjelmapolitiikka” oli näin ymmärretyn informaation jakamista, käytännössä vasemmistolaista manipulointia. Linjan johtava ideologi ja teoreettisten käsitteiden kehittäjä oli Yleisradiossa matemaatikko ja psykologi Yrjö Ahmavaara. Hän toimi sittemmin matematiikan ja yhteiskuntatieteiden metodologian professorina Tampereen yliopistossa. Edellä mainitussa informatiivisessa ohjelmapolitiikassa Suomenkin talouselämän ilmiöt asetettiin marxilaiseen viitekehykseen ”dialektisena ristiriitana”, mustavalkoisena asetelmana. Tämä ristiriita nähtiin joukkoviestinnässä ja sen yliopisto-opetuksessa ”objektiivisena informaationa”. Uusvasemmistolainen toimittaja tai marxilainen opettaja katsoivat siten olevansa ainoan ”objektiivisen totuuden palvelijoita”…

Yleisradion sisällä vasta huomasin, että informatiivinen ohjelmapolitiikka oli peitesana. Eino S. Repo ei pyrkinyt moniarvoisuuteen, vaan hän petti porvaria ja ehkä itseäänkin monikasvoisuudella. Informaation suojassa eteni suora agitaatio. Keskitetysti johdettua kaappausta ei voi pysäyttää muuten kuin vastavoimalla. Yleisradiossa ei siis auta muu kuin tehdä tasapuolisuudesta isompi asia kuin se luonnostaan olisi hyvän ohjelman kannalta. Jaetaan sananavalta [sic].

Näin totesi Jouko Tyyri Suomen Kuvalehden numerossa 42/1977 arvioidessaan tuolloin ”asemasotaan jähmettynyttä” maan julkista keskustelua... (127)



Kansalliset arvot alas


Semantiikka, alun perin kielitieteellinen oppi sanojen merkityksestä, oli ollut 1960-luvun alusta lähtien vasemmistolaisten aseena. Vasta 1970-luvun taitteessa sitoutumattomassa ja porvarillisessa lehdistössä alettiin todella oivaltaa, että sanojen ja niiden sisältöjen muuttamisessa oli jo pitkään pyritty perinteisten arvojen, joita esimerkiksi sanat demokratia tai sananvapaus sisälsivät, hävittämiseen ja tuhoamiseen.

Käsitteiden hämärtäminen ja suoranainen suomen kielen raiskaus kulki läpi joukkotiedotusvälineiden lehdistöstä kirjallisuuteen ja varsinkin 1970-luvun alusta lähtien journalistien koulutukseen.  Luonnollisesti kansallisten arvojen murtamiseen ja Suomen historian uudelleen kirjoittamiseen käytiin ”sosialistisen vapauden nimessä” myös taiteessa: aivopesu – toisen maailmansodan ajalta tuttu käsite – ja mielten manipulointi sisältyivät uusvasemmiston, ja muidenkin, suosimiin näytelmiin ja lauluihin. Niistä tunnetuimpiin kuuluivat juutalaistaustaisen [Kali Yuga 2012 -blogin tarkennus] kirjailija Arvo Salon ”väkivallan vastainen” Lapualaisooppera sekä kirjailijoiden Aulikki Oksasen ja Marja-Leena Mikkolan, ohjaaja Kalle Holmbergin ja säveltäjä Kai Chydeniuksen monet menestysteokset. Arvo Salo valittiin sosiaalidemokraattien kansanedustajaksikin vuonna 1966 Lapualaisoopperan huumassa.



Uusi Suomi ihmetteli 26.10.1970, että kuinka olisi voitu olettaa, että tavalliset kansalaiset olisivat pystyneet havaitsemaan vuosikausia jatkuneen vasemmistolaisen kaikkialle tunkeutuneen sanojen ja käsitteiden manipuloinnin, kun totuuden edustajana pidetty julkinen sanakin oli mennyt hyväuskoisesti tähän viritettyyn ansaan. Lehden mielestä kyseinen suomalaisten arvojen murtaminen johti kansalaisvapauksien kaventumiseen ja hyödytti yhteiskuntajärjestelmän kumoamiseen tähtääviä piirejä. Ne eivät Uuden Suomen mukaan sivuuttaneet väkivallankaan mahdollisuutta. Vasemmistoradikaalithan olivat useaan otteeseen juuri 1960- ja 1970-luvulla ylistäneet julkisesti vuoden 1918 kumousjohtajaa ja 1939 Terijoen nukkehallituksen päämiestä O. W. Kuusista, ”Suomen historian kenties merkittävintä poliitikkoa”. Samalla vihjailtiin ärsytys- ja pelottelumielessä väkivaltaisesta ratkaisusta sosialismiin siirtymisen lopullisena keinona.

Edellä mainittujen käsitteiden hämärtämiseen oli vaikea julkisilla foorumeilla, vaikkapa Yleisradiossa, vastata, koska perinteisen länsimaisen totuuden puolustajat jäivät vähitellen radiossa ja televisiossa jo määrällisesti altavastaajaksi. Keskustelulla oli myös tunnetut ulkoiset rajoitukset, Neuvostoliiton pelko ja itsesensuuri varsinkin 1970-luvulla. Muodikas uusvasemmisto saattoi siten käyttää omia argumenttejaan vastuuttomasti tai häikäilemättömästi ja turvautua käytännössä jopa Neuvostoliiton voimalla uhkailuun tai ”perustuslainomaisen yya-sopimuksen” velvoitteisiin. Olihan marxilais-leninistien henkisenä tukena, selkänojana, lopulta ylivoimainen itänaapuri, tuohon aikaan vielä läheisen jatkosodan 1941-1944 voittaja massiivisine asevoimineen…(128)

Frankfurtin koulukunta integroi jopa poliittisen korrektiuden kaikkein muodikkaimman asian, ympäristöaatteen, kulttuurimarxismiinsa. Tämä tehtiin Horkheimerin ja Adornon kirjan Valistuksen dialektiikka: Filosofisia sirpaleita kautta.129

Martin Jay:

No, he olivat hyvin kiinnostuneita siitä, mitä kutsuttiin luonnonherruudeksi. Valistuksen dialektiikka erityisesti siirsi painotuksen pois taloudellisesta herruudesta lajin [harjoittamaan] luonnonherruuteen. Käsittäen taas kerran sisäisen luonnon psykoanalyyttisen tukahduttamisen ymmärtämisen; joten he olivat hyvin innokkaita tunnustamaan, että meillä tulee olla hoivaavampi ja sanotaan tasapainoisempi suhde ihmislajin ja luonnon välillä.130

Esko Salminen samasta Suomessa:


Naisissa on kapina


1980-luvulla sammuneen uusvasemmiston työn jatkajana on pidetty 1980-luvun alkupuolelta lähtien voimistunutta ja lisää poliittista valtaa saanutta vihreää ideologiaa ja sen kannattajia. Uusvasemmiston seuraajaksi, suorastaan ”sen sylistä kohonneeksi” on katsottu lisäksi naisliike, jonka merkitys kasvoi myös 1980-luvulta lähtien. Jälkimmäistä on journalististen kytkentöjen takia tarkasteltava lähemmin. Naistutkimus on myös vakiintunut yliopistolliseksi oppiaineeksi.

”Tämän päivän yliopistossa ainoa todellinen kriittinen potentiaali on naisliikkeessä ja naistutkimuksessa. Kaikki muu kapina on kesyyntynyt”, sanoi Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteen tutkimuslaitoksen assistentti Aino Saarinen Aviisin haastattelussa jo 26.3.1983…

Myös Karl Marx otettiin naistutkimuksen lähtökohdaksi. Aino Saarinenkin näki, että marxismista voitiin kehittää ajattelua, joka näki ”naisen tekemiset myönteisessä valossa”. Varsinainen naistutkimus liittyi Saarisen mukaan emansipaatioon, naisliikkeeseen, ja pyrki tietoisesti naisen vapauttamiseen muuttamalla vallitsevia yhteiskuntarakenteita. SKP:n poliittinen toimikunta katsoi vuonna 1985, että naisliikkeen menestyminen ja samalla osallistuminen kapitalismin vastaiseen toimintaan oli ”suoranainen kohtalonkysymys”.(131)





90 vuotta myöhemmin


Tänä päivänä poliittisesti korrektit suuret ikäluokat ovat niin täysin uponneet Frankfurtin koulukunnan kulttuuripessimismiin, että he eivät näe metsää puilta. He ovat kaloja mudasta sameassa akvaariossa, he imevät sitä itseensä jokaisella huokosellaan. Alkaen 1960-luvulta, kulttuurimarxismi on kutonut arvonsa länsimaisen ihmisen koko olemassaoloon.

Vaikka suuret ikäluokat olivat kaikkein vapaimpia, varakkaimpia ja etuoikeutetuimpia nuoria mitä minään historian kautena on ollut, he olivat kyllästyneitä elämäänsä ja nielivät Frankfurtin koulukunnan propagandan halukkaasti. Kirjat kuten The Death of the Family132, Pako vapaudesta133, Fasismin massapsykologia134, Rakasta hellästi135 ja Authoritarian Personality136 menivät kuin kuumille kiville.

William S. Lind:
1960-luvun opiskelijakapina, jota ruokki suureksi osaksi Vietnamin sodan kutsuntojen vastustaminen, antoi Marcuselle historiallisen tilaisuuden. Ehkäpä sen kuuluisimpana ”guruna” hän ruiskutti Frankfrutin koulukunnan kulttuurimarxismin suuriin ikäluokkiin. He eivät tietenkään ymmärtäneet mitä se oikeasti oli.  Kuten Instituutin alusta asti oli asian laita, Marcuse ja nuo muut “sisäpiirissä” eivät mainostaneet, että poliittinen korrektius ja monikultturismi olivat yksi marxismin muoto. Mutta vaikutus oli tuhoisa: kokonainen sukupolvi amerikkalaisia, erityisesti yliopistokoulutettu eliitti, imi itseensä kulttuurimarxismin, hyväksyen myrkyllisen ideologian, joka pyrki tuhoamaan Amerikan perinteisen kulttuurin ja kristillisen uskon. Tuo sukupolvi, joka johtaa jokaista eliitti-instituutiota Amerikassa, käy nyt taukoamatonta sotaa kaikkia perinteisiä uskomuksia ja instituutioita vastaan. He ovat suureksi osaksi voittaneet tuon sodan. Suurin osa Amerikan perinteisestä kulttuurista on raunioina.137

Pat Buchanan:

Kun kuulet ihmisten sanovan – kuten minä vaalikampanjoideni aikana – Pat, mitä tapahtui maalle, jossa vartuimme? Fyysisesti se on sama maa, mutta he ovat oikeassa, me olemme eri maassa nyt. Ja tämän vuoksi kulttuurimarxilaiset ovat voittaneet ja ovat voittamassa. He ovat kaapanneet nuoret…138

Nelson Hultberg, yhdysvaltalainen konservatiivinen freelance-kirjoittaja, kirjailija ja Americans for a Free Republic -järjestön johtaja:

“Yhdysvalloissa on tapahtunut kulttuurillinen, moraalinen ja uskonnollinen vallankumous. Militantti sekularismi on noussut tässä maassa. Sillä on aina ollut ote intellektuelleista ja akateemisista eliiteistä, mutta 1960-luvulla se kaappasi nuoret yliopistoissa ja korkeakouluissa.

Tämä on perusta sille suurelle kulttuurisodalle, jossa olemme… Me olemme nyt kaksi maata. Me olemme kaksi maata moraalisesti, kulttuurillisesti, sosiaalisesti ja teologisesti. Kulttuurisodat eivät taivu rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Yksi puoli voittaa tai toinen puoli voittaa.

Totuus on, että vaikka konservatiivit minun mielestäni voittivat kylmän sodan poliittisen ja taloudellisen kilpailun kommunismia vastaan, me hävisimme kulttuurisodan kulttuurimarxismille, joka on voittanut aika pitkälti Yhdysvalloissa ja on nyt hallitseva kulttuuri. Kun taas meistä, jotka olemme traditionalisteja, voin käyttää [paradoksaalisesti] sanontaa vastakulttuuri."

Näin sanoo Patrick J. Buchanan James Jaegerin uuden elokuvan Cultural Marxism: The Corruption of America alussa. Kuten aina, Buchanan on suorasanainen ja loistavan patrioottinen todistuksessaan maamme nykyisestä rappiosta. Monet meistä, jotka synnyimme ennen 1960-lukua ja sen shokeeraava nihilismiä, olemme hänen kanssaan tiukasti samaa mieltä. Meidät kasvatettiin maassa, joka oli filosofisesti kaukana siitä Amerikasta, millä meidät on kirottu tänä päivänä, ja tämä järkyttävä tosiasia painaa raskaana sydämiämme ja mieliämme…

Me, jotka kasvoimme esi-nihilistisessä Amerikassa, pidämme suurinta osaa tämän päivän elokuvista, televisio-ohjelmista ja kirjallisuudesta inhottavana ja masentavana. Me kavahdamme Hollywoodin cinemaattista teeskentelyä, sen rakkaussuhdetta antisankareihin ja sitä tuomittavaa tapaa, jolla se niin välinpitämättömästi kyllästää tarinansa ylilyövällä väkivallalla. Meitä kauhistuttaa se, kuinka paljon moukkamaista keskinkertaisuutta ja kirkkaissa väreissä vilkkuvaa rumuutta, joka kutsuu itseään ”taiteen huippua olevaksi avantgardeksi", sykkii modernin Amerikan kauppakujien läpi. Ja me ihmettelemme: mikä se on, joka on saanut aikaan niin paljon rappiota – missä kerran olivat voitolla oikeamieliset ihanteet ja sankarillinen elämänkäsitys?


Onko siihen joku syy, me valitamme, miksi meidän täytyy kestää elokuvia nyyhkivistä Ratso Rizzoista upeiden Rhett Butlereiden ja sisukkaiden Gunga Dinien sijaan? Miksi myrkkyhöyryt ja yrmeys hallitsevat nyt sosiaalista virtaa esi-isiemme jalomielisyden ja rajattoman optimismin sijaan? Miksi makeat huumemyrkyt, kuten ”crack” ja ”metamfetamiini” tunkeutuvat niin gheton paatuneiden kuin golf-kerhojenkin nuorten elämään? Miksi keskiluokkaiset amerikkalaiset (jotka joskus palvoivat itseriittoisuutta) nyt häpeällisesti vaativat yhä enemmän ja enemmän etuuksia hallitukselta? Miksi vaaleilla valituista johtajistamme Washingtonissa on tullut halveksittavia quislingejä luikertelemassa machiavellilaisessa liejussa?  Miksi psykolässytys-asiantuntijat kohtelevat perhe-elämää ja avioliittoa, sivilisaation varsinaisia alkulähteitä, niin nuhruisesti? Miksi liberaalit kannattavat niin hurmahenkisesti androgyniaa joka toisessa televisio-ohjelmassa ja myyvät homoseksuaalisuutta "Marlboro Cowboy -elämäntapana"? Miksi oppinut eliitti pilkkaa perinnettä ja kunniaa ja saarnaavat loputtomasti siitä, kuinka Amerikan alkuperäiset moraaliset periaatteet olivat tukahduttavia?

On todellakin syy siihen, miksi tämä traaginen amerikkalaisen elämän arvon hajoaminen on pyyhkäissyt yli maan tällä kuluneella vuosisadalla. Sen nimi on ”kulttuurimarxismi”. Se ei ole ainoa syy, miksi kulttuurimme on romahtamassa rappioon, mutta se on ehkäpä kaikkein tärkein syy.
[…] Kaikkein vaalituimmat arvomme on käännetty ylösalaisin pirullisella, “kulissientakaisella” marxilaisella junailulla, joka on vallannut koulumme, kirkkomme, elokuvamme, kustantajamme ja mediamme samalla tavalla, millä kuolio levittää märkärakkuloitaan ylös koko miehen jalkaa hyökätäkseen hänen ruumiinsa ytimeen, jossa keuhkot ja sydän ovat.139



Lähteet

1 Haastattelu videolla Jaeger, J. (2009). Original Intent - How the Democratic and Republican Parties Are Destroying the American Dream. Matrixx Entertainment Corporation.
2 Siteerattu Loewy, Michael. (1979). Georg Lukacs from Romanticism to Bolshevism. Translated by Patrick Candler. London: NLB. S. 112.
3 Gramcsi, Antonio. (1975, 2009). Vankilavihkot. (Suom. Mika Böök, Martti Berger & Lena Talvio). Tampere: Vastapaino.
4 Haastattelu videolla Jaeger, J. (2009). Original Intent - How the Democratic and Republican Parties Are Destroying the American Dream. Matrixx Entertainment Corporation.
5 Ibid.
6 Reich, Charles A. (1970). The Greening of America: How the Youth Revolution is Trying to Make America Livable.
New York: Random House. S. 4.
7 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 17-19.
8 Ibid. S. 142-143.
9 Ibid. S. 318.
10 Ahonen, Hannamari. (2002). Koulun kurinpito-ongelmat seurausta 1970-luvun politiikasta.
Satakunnan Kansa 30.8.2002.
11 Rockhill, Gabriel & Gomez-Muller, Alfredo (toim.). (2011) Politics of Culture and the Spirit of Critique: Dialogues. New York: Columbia University Press. S. 8.
12 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback.
13 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
14 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 5. 15 Siteerattu Wiggershaus, R. (1994). The Frankfurt School: Its History, Theories, and Political Significance, trans. M. Robertson. Cambridge, MA: MIT Press. S. 25-27.
16
Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
17 Ibid.
18 Adams, Bert N. & R. A. Sydie. (2002). Contemporary Sociological Theory. Thousand Oaks: Pine Forge Press. S. 61.
19 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 21.
20 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
21 Fromm, Erich. (1941, 1976). Pako vapaudesta. 2. painos. (Suom. Markku Lahtela). Helsinki: Kirjayhtymä.
22 Ibid. S. 231.
23 Marcuse, Herbert. (1955). Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud.  London: Routledge.
24 Marcuse, Herbert. (1956, 1987). Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud.  London: Routledge. (1987) ARK Edition 1987.
S 157, 175.
25
Ibid. S. 176.
26
Marcuse, Herbert. (1956, 1987). Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud.  London: Routledge. (1987) ARK Edition 1987. S. 201.
27
Huxley, Aldous. (1932, 1962). Uljas uusi maailma. (Suom. I. H. Orras. Shakespeare-lainaukset Paavo Cajanderin ja Yrjö Jylhän mukaan). Helsinki: Tammi.
28 Lind, William S. (2004). Political Correctness: A Short History of an Ideology. Washington, D.C.: Center for Cultural Conservatism. S. 7.
29 Marcuse, Herbert. (1958). Soviet Marxism: A Critical Analysis.
New York: Columbia University Press.
30 Marcuse, Herbert. (1964, 1969). Yksiulotteinen ihminen: Teollisen yhteiskunnan tarkastelua.
(Suom. Markku Lahtela). Helsinki: Weilin+Göös.
31 Brandeis University:
Steve Whitfield tells how Weimar culture shaped early development of Brandeisian standards. Dec. 17, 2010.
32 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
33 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
34 Reich, Wilhelm. (1933, 1982). Fasismin massapsykologia. (Suom. Erkki Puranen). Helsinki: Otava.
35 Jay, Martin.
(1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 36
36
Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
37 Wiggershaus, R. (1994). The Frankfurt School: Its History, Theories, and Political Significance, trans. M. Robertson. Cambridge, MA: MIT Press. S. 128.
38 Ibid. S. 112-113.
39 Ibid. S. 112.
40
Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 39.
41 Siteerattu Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 55.
42 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
43 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
44 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
45 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
46 Hopper, Dennis. (1969). Easy Rider – matkalla. Columbia Pictures Corporation.
47 Corman, Roger. (1966). Helvetin jengi. American International Pictures.
48 Laughlin, Tom. (1967). Born Losers. American International Productions.
49 Crichton, Charles. (1959). Sukupuolten sota. Prometheus Film Productions Ltd.
50 Quine, Richard. (1965). Miten vaimo murhataan. Murder Inc..
51 Ashby, Hal. (1971). Harold ja Maude. Paramount Pictures.
52 Nichols, Mike. (1967). Miehuuskoe. Embassy Pictures, United Artists.
53 Penn, Arthur. (1967). Bonnie ja Clyde. Warner Brothers/Seven Arts.
54 Nichols, Mike. (1971). Miehuusvuodet. AVCO Embassy Pictures.
55 Mazursky, Paul. (1969). Bob & Carol & Ted & Alice. Columbia Pictures Corporation.
56 Friedkin, William. (1970). Poikabileet. Cinema Center Films.
57 Coppola, Francis Ford. (1972). Kummisetä. Paramount Pictures.
58 Benton, Robert. (1979). Kramer vastaan Kramer. Columbia Pictures.
59 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S.173-218.
60 Ibid. S. 173.
61 Presley, Elvis ja Matson, Vera. Elvis: Love Me Tender. RCA Records (1956).
62 Coots, J. Fred (sävel) ja Kenny, Nick & Charles (sanat). Pat Boone: Love Letters In the Sand. DOT Records (1957).
63 Freedman, Max C.  ja Myers, James E. (nimellä Jimmy DeKnight). Bill Haley & the Comets: (We're Gonna) Rock Around the Clock. Decca Records (1954).
64 Berry, Charles. Chuck Berry: Sweet Little Sixteen. Chess Records (1958).
65 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: Blowin’ in the Wind. Columbia (1963).
66 Seeger, Pete ja Hays, Lee. Pete Seeger: If I Had a Hammer. Warner Bros. (1962).
67 Seeger, Pete (1955) ja Hickerson, Joe (1960). Pete Seeger: Where Have All the Flowers Gone. Sanga Music Inc. (1961).
68 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: The Times They Are A-changin’. Columbia (1964).
69 Sloan, P. F. Barry McGuire: Eve of Destruction. Dunhill Records (1965).
70 Lennon/McCartney. The Beatles:
Revolution. Apple Records (1968).
71
McDonald, Joe. Country Joe & the Fish: I Feel Like I’m-Fixin’-To-Die Rag. Vanguard (1967).
72 Lennon/McCartney. The Beatles:
Revolution No. 9. Apple Records (1968).
73 The Beatles: The Beatles (epävirallisesti tunnettu nimellä
White Album). Apple Records (1968).
74
Winters, Donald E. (1985). The soul of the wobblies: the I.W.W., religion, and American culture in the Progressive Era, 1905-1917. Westport, CT: Greenwood Press. S. 41.
75
Zimmerman, Robert. Bob Dylan: Blowin’ in the Wind. Columbia (1963).
76
Zimmerman, Robert. Bob Dylan: Masters of War. Columbia (1963).
77
Zimmerman, Robert. Bob Dylan: The Times They Are A-changin’. Columbia (1964).
78
Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness
79 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika
1960-luvulta 1980-luvulle
. Helsinki: Edita. S. 318.
80 Ibid. S. 320.
81 Ibid. S.54-55.
82 Ibid. S. 94-95.
83 Ibid. S. 17.
84 Ibid. S. 31-35.
85 Ibid. S. 98.
86 Ibid. S.106-107.
87 Ibid. S. 170-173.
88 Ibid. S. 278.
89 Ibid. S. 21-24.
90 Ibid. S. 27-28.
91 Ibid. S. 64-67
92 Ibid. S. 87.
93
Ibid. S. 145-149.
94 Ibid. S. 152-153.
95 Ibid. S. 305-306
96 Ibid. S. 324-325
97 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. xx (Preface to the 1996 Edition).
98 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness
99 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
100 Young, William H. (2010). Ordering America: Fulfilling the Ideals of Western Civilization. Xlibris. S. 425
101 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
102 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness
103 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 16-17.
104 Ibid. S. 21.
105 Ibid. S. 61.
106 Ibid. S. 64.
107 Ibid. S. 71.
108
The American Heritage Dictionary of the English Language. Fourth Edition. (2000-2009). ”Politically correct”. Houghton Mifflin Company.
109 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
110 Ibid.
111 Lind, Bill. (2000). The Origins of Political Correctness. An Accuracy in Academia Address. 5.2.2000.
112 Wolff, R.P., Moore, B., jr.,& Marcuse, H. (1969). A Critique of Pure Tolerance. Boston: Beacon Press. S. 95-137.
113 Ibid. S. 109.
114
Ochs, Phil. Phil Ochs: Love Me, I’m a Liberal. Elektra Records (1966).
115 Marcuse, Herbert. (1969). An essay on liberation. Boston, MA: Beacon Press.
116
Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
117 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
118 Haastattelu TV7:n ohjelmassa Café Raamattu, jaksonumero 206: ”Onko uusi marxilainen vallankumous tulossa?”. Toim. Leif Nummela. Esitetty 30.10.2010. Taivas TV7/Ristin Tuki ry.
119 Adorno, T. W., Frenkel-Brunswik, E., Levinson, D. J., & Sanford, R. N. (1950).
The authoritarian personality. New York: Harper and Row.
120 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 243.
121 Ibid. S. 131
122 Gottfried, Paul Edward. (2001). After Liberalism: Mass Democracy in the Managerial State. Princeton, N.J.: Princeton University Press.
123 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 244-48.
124
Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
125 Orwell, George. (1949, 1999). Vuonna 1984. (Suom. Raija Mattila). Porvoo: WSOY.
126 Siteerattu
Torricelli, Robert G. (2001). Quotations for Public Speakers: A Historical, Literary, and Political Anthology. Piscataway: Rutgers University Press. S. 121.
127 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 24-27.
128 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 28-30.
129 Horkheimer, Max & Adorno, Theodor W. (1944, 2008). Valistuksen dialektiikka: Filosofisia sirpaleita. (Suom. Veikko Pietilä). Tampere: Vastapaino.
130 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
131 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 301-303.
132 Cooper, David. (1970). The Death of the Family. New York: Pantheon Books.
133 Fromm, Erich. (1941, 1976). Pako vapaudesta. 2. painos. (Suom. Markku Lahtela). Helsinki: Kirjayhtymä.
134 Reich, Wilhelm. (1933, 1982). Fasismin massapsykologia. (Suom. Erkki Puranen). Helsinki: Otava.
135 Comfort, Alex. (1972). Rakasta hellästi. (Suom.
Simo Mäenpää). Porvoo: WSOY.
136 Adorno, T. W., Frenkel-Brunswik, E., Levinson, D. J., & Sanford, R. N. (1950).
The authoritarian personality. New York: Harper and Row.
137 Lind, William S. (2007). Who stole our culture? (Ote Ted Baehrin ja Pat Boonen kirjasta "The Culture-wise Family: Upholding Christian Values in a Mass Media World", Regal 2007). WorldNetDaily. 24.5.2007.
138 Haastattelu videolla Jaeger, J. (2009). Original Intent - How the Democratic and Republican Parties Are Destroying the American Dream. Matrixx Entertainment Corporation.
139
Hultberg, Nelson. (2010). Cultural Marxism: The Corruption of America. Daily Bell. 27.7.2010.

6 kommenttia:

  1. http://takkirauta.blogspot.com/2011/02/kuinka-kansakunta-tuhotaan.html

    http://takkirauta.blogspot.com/2011/03/repressiivinen-toleranssi-eli-kuinka.html

    http://takkirauta.blogspot.com/2011/03/vasemmiston-petos.html

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Tuollaiset kirjoitukset eivät voi perustua juuri muuhun kuin täydelliseen tietämättömyyteen puheena olevasta aiheesta. Suosittelen että menisit vaikka Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan jonkin oppiaineen seminaariin esittelemään "löydöksiäsi". Siellä ne revittäisiin kappaleiksi, mutta oppimattomaan rahvaaseen [esim. insinöörit] saattaa pelkkä lähdeviitteiden määrä tehdä vaikutuksen.

    Kulttuurimarxismista puhuminen on jotenkin outoa, kun objektiivisesti arvioiden yhteiskunnassa vallitsevat porvarilliset arvot ovat vuosi vuodelta yhä hegemonisempia. Nyt siis olisi todella tilausta "kulttuurimarxismille", mikäli sellaista todella olisi olemassa. Mutta 'kulttuurimarxismi' on pelkkä ajatusabstraktio, porvariston tarkoitusperiä palveleva mörkö, siis puhdasta stiiknafuuliaa. Eräässä mielessä yhteiskunta ei koostu niinkään ihmisistä vaan tarinoista, ja porvariston tarinaan kuuluu koko joukko marxilaisia hirviöitä.

    Nykyäänhän Yle toimii wahlroosilaisen ideologian lähettiläänä. Reporadion aikaa kesti muutaman vuoden. Siitä on neljäkymmentä vuotta, mutta oikeisto kehtaa vielä kauhistella muutamaa objektiivisuuden kriteerit täyttävää yhteiskuntakriittistä lähetystä. Oikeistolaisten mielestä yhteiskunnan epäkohtien kriittinen osoittaminen on propagandaa ja indoktrinaatiota, koska oikeistolaisuus itse perustuu ihmisten huijaamiselle ja sumuttamiselle. Mutta ihmiset ovat karjaa. Silti on mahdollista, että kun tosiasiat asettuvat oikeistolaisuutta vastaan, paljastuu että oikeistolaisuus itse perustuu valheelle ja petokselle.

    Siitähän porvarillisessa hegemoniassa ja sen kumoamisessa lopulta on kyse. Työväki ei aloita vallankumousta itsenäisesti, koska se ei ymmärrä asioiden objektiivista laitaa eikä kykene itsenäisesti näkemään porvariston ideologisten rakennelmien tuolle puolen. Koska porvaristo hallitsee valheella ja petoksella, ei tarvita muuta kuin objektiivista informaatiota, jonka keinoin yksilöt saadaan hahmottamaan asiat vaihtoehtoisella tavalla.

    VastaaPoista
  4. Saatana mitä anti-progressiivista paskaa tämä teksti onkaan!

    VastaaPoista
  5. Täällä komukat ja virhevasurit kailottavat sen verran kovasti, että se jo antaa uskoa siihen, että kulttuurimarxistinen vallankumous on totta.

    VastaaPoista
  6. Kulttuurin rappion mahdollistaa vain uskonnosta luopuminen. Kun se prosessi on tapahtunut suuressa mittakaavassa on tie auki valloittajalle. Länsimaisesta kulttuurista ei oikeastaan kannata puhua enää 2000-luvulla. Kyse on enää vain sivilisaatiosta. Sekin häviää demografisen muutoksen myötä koska uskonnottomat (ateistit) eivät halua lisääntyä. Tämän ovat mm. evoluutiotutkijat Kaufman ja Blume havainneet tutkimuksissaan. Evoluutio suosii voimakkaasti uskonnollisia ja hylkii ateisteja.

    VastaaPoista